Lavalaulajan hetkittäinen ura kiehtoo, joten päätän ujosti kokeilla siipiäni yleisön edessä. Minua kuitenkin jännittää. Wouldiwas tyynnyttelee minua kertoen, etten kirkkaiden valojen vuoksi näe yleisöä eikä yleisö toisaalta ole kiinnostunut esiintyjästä, minkä huomasin jo Miinan esiintyessä. Vaihdan vaatteita ja puen ylleni tiukan vaaleanpunaisen nahka-asun. Vedän päähäni pöyhkeän peruukin, jonka alta kukaan ei osaa tunnistaa minua. Wouldiwas on taas innoissaan ja selittää valitsevansa minulle toisen lempikappaleensa, joka on joltain 1960-luvulta peräisin oleva "River Deep, Mountain High" diskosovituksena. Minulle kappale on täysin tuntematon, mutta minäkin saan memoraattorilla nopean muistikuvan esityksestä ja laulusta Tina Turnerin hoitaessa vaativimmat osuudet säestäjien seurassa. Valitsemme taustayhtyeeksi tällä kertaa järjettömän kokoonpanon. Haluan jotain suurta ja mahtavaa. Niinpä marssitamme lavalle kaksi rumpusettiä tuomaan todellista jyskettä. Yhtyeessäni soittaa lisäksi kaksi kitaristia ja paljon muitakin muusikoita. Taustalle otan vielä kolmen tanssivan laulajan kuoron, mutta Wouldiwas toppuuttelee ja hoputtaa minut lavalle. Käteni ovat kosteat ja puristan mikrofonia merkkaavaa mustaa metalliputkea kädessäni. Eteeni leijuu nyt se läpikuultava membraanimonitori. Kalvo seuraa liikkeitäni lavalla. Jos liikun eri suuntiin, filmi pysyy jatkuvasti silmieni edessä. Kuulen takaa rumpukapuloiden nakutuksen merkiksi soiton alkamisesta. Sitten alkaa musiikki jumputtaa. Äänentoisto on ällistyttävä aidon tuntuinen äänien kuuluessa eri suunnista. Eläydyn täysin esitykseen. Memoraattori on tehnyt tehtävänsä. Minulla on tunne, että olen esittänyt tämän laulun satoja kertoja aiemminkin. Työnnän mikrofoninkuvatuksen välillä edessäni seisovaan telineeseen ja pyörähdän muutaman kerran taustakuoroni kanssa. Onneksi tässä ei ole pelkoa yhteentörmäyksestä, koska kuorolaulajat ovat vain kuvia. Valot silmissäni välähtelevät ja silloin tällöin näen, miten yleisö heiluu aivan villinä. Esitykseni on ohi nopeammin kuin osasin kuvitellakaan, vaikka ehtihän siinä useampi minuutti vierähtää. Kiiruhdan pikavauhtia takaisin lavan taakse, jonne Miina ja Wouldiwas ovat tulleet onnittelemaan minua upeasta souvista. Vaatteet vaihdettuani istumme taas pöydän ääreen yleisön yhä äännellen innokkaasti. Huokaisen helpotuksesta. Seuraamme vielä muutaman karaoke-esityksen, kunnes Kauko yhtäkkiä muistaa mestari Bomfelin. Olemme tyystin unohtaneet hänet viihdyttäessämme itseämme.
- Pitäisikö meidän välillä käydä katsomassa, miten Bomfel on saanut aikansa kulumaan?