Jatkamme pysäköintihallista maan alla suoraan terminaaliin, kuten vartija meille selittää. Terminaali on louhittu rantakallioon, ja ymmärtääkseni aivan veden rajan alle, sillä katosta laskeutuu suuria salaojaputkia, jotka johdattavat yläpuoleltamme tihkuvaa merivettä pumppulaitokseen. Halli muistuttaa metroasemaa laitureineen. Olen nähnyt vanhoja valokuvia 1900-luvun metroasemista ja maanalaisista junista, jollaisia esi-isämme käyttivät suurkaupungeissa niiden katujen alla. Laiturin vieressä seisoo kookas kapseli, jonka kyljessä on oviaukko. Saattajamme kääntyy takaisin asemapaikalleen, ja kapselista astuu ulos laiturille hehkeä nuori nainen, joka on pukeutunut kuin hissityttö ennen vanhaan. Pitkä, kaksirivinen takki on napitettu kaulasta sääriin asti, ja naisella on päässään pieni pyöreä, lipaton koppalakki. Katsahdan lakin punaista kokardia, jossa on kolmeen eri suuntaan sojottavat mustat hakakuviot valkoisen ympyrän sisällä. Merkki tuo mieleeni jotakin, mutta en juuri nyt saa sitä päähäni. Neidillä on aasialaisia piirteitä, ja hän hymyilee kirkkaanpunaisiksi maalatuilla huulillaan ja seisahtuu kapselin viereen. Rinnassa on nimikyltti, jossa lukee "Maijju-Neige".
- Hyvää iltaa vieraat! Tervetuloa Mustaan Maahan. Olen Maijju-Neige ja olen teidän matkaemäntänne matkalla saarelle. Olkaa hyvät ja astukaa sisään.
Matkaemäntä lausuu nimensä ranskalaisittain "majunees", ja se saa minut hymyilemään. Nimi kun lausuttuna muistuttaa majoneesia. Neiti kumartuu hieman etukenoon, kallistaa päätään ja ojentaa kätensä ohjatakseen meidät kapseliin. Rex johdattaa kvartettimme sisälle, jossa on kaksi istuinriviä ja niiden välissä kapea käytävä. Sisällä soi hillityllä voimakkuudella miellyttävä klassinen musiikki. Kapselin halkaisija on ainakin kolme metriä, sillä pystymme kävelemään sisällä kumartumatta. Täytämme neljä lähinnä ovea olevaa istuinta, jotka taipuvat istuttuamme välittömästi makuuasentoon. Pehmeä surina vetäisee päällemme kannen, joka lukittuu paikoilleen. Musiikki jatkaa soimistaan istuinosastomme sisällä. Valot kasettini sisällä vaihtuvat valkoisista lempeän kellertäviksi ja kuulen ulkoa vaimeaa suhinaa.
- Huuuiiii!
Kuulen kirkuvani, kun sukkula ampaisee liikkeelle. Kulkuvälineemme taitaakin olla tyhjiöputkessa kulkeva lieriö. Avaan varovasti silmäni, mutta samalla vauhtimme hidastuu merkittävästi. Matkamme kesti ehkä kolmekymmentä sekuntia, ja olemme nyt perillä putken toisessa päässä eli Mustan Maan puolella.