Kutsukorttini oli tullut postissa alkuviikosta. Siinä Tom ja hänen ihastuttava vaimonsa Sara kutsuvat kullatuin kirjaimin vieraat hyväntekeväisyysiltaansa kello kuudeksi. Otan lähistöltä taksin ja hurautan sillä kukkulalle, mutta jään muutamaa taloa aikaisemmin pois, koska en halua täräyttää paikalle kuin suurikin julkimo. Kirpeässä talvisäässä, niin nyt ajankohta on siis talvi, lyhyt kävely on paikallaan, vaikka näillä korkokengillä ei mitään patikkaretkeä tehdäkään. Päivällisvieraita on alkanut saapua vähitellen komeaan taloon Blandannanin hienostokaupunginosassa. Miten nyt kuvailisin tuota valtavaa linnoitusta? Ensinnäkin pihaa ympäröivän muurin korkeus on arvioni mukaan lähempänä kolmea kuin kahta metriä. Jo portilla koen ensimmäisen turvatarkastuksen. Kaksi totista gorillaa ottaa minut vastaan. Ilmeet eivät värähdä eikä kasvoilla näy jälkeäkään ystävällisyydestä. Miehet hieman pelottavat, ja se on varmaan tarkoituskin. Antavatpa näin mielikuvan miehistä, jotka tuntuvat olevan valmiina mihin tahansa turvallisuuden varmistamiseksi. Viimeksi koin jotain vastaavaa, kun astelin lentokentän turvaportista läpi. Täälläkin ovat metallinpaljastimet ja kaikki, voi hyvänen aika! Onneksi en sentään joudu riisuuntumaan keskellä katua. Kutsukorttini syynätään tarkkaan, ja kas, sitä käytetään jonkinlaisen skannerin kautta. Ovat näköjään piilottaneet salaisia turvatoimia korttiin. En pannut niitä merkille, kun aiemmin viikolla sitä hypistelin ja mielestäni tutkin sen perinpohjaisesti. Hyvin ovat osanneet salaisuuden säilyttää. Minulle näytetään vihreää valoa. Astelen muiden vieraiden jalanjäljissä kohti päärakennusta asvaltoitua käytävää pitkin. Piha on valaistu kirkkaasti ja puihin on kiinnitetty pieniä valosarjoja, melko rahvaanomaista ollakseen tuollainen raharikas. Uhkea kartanolinna alkaa jo näkyä edessäpäin. Jännitys sen kuin vain kohoaa. Astelen muutaman porrasaskelman ja kuljen katoksen alta ja siitä jatkan suoraan pääoven kautta sisälle eteisaulaan. Frakkiin pukeutunut hovimies ottaa vieraat vastaan tyylillä, ja nyt näen ensimmäisen kerran iloisen ilmeen. Saalit ja pienet turkikset putoavat rouvien olkapäiltä ja jäävät sermin taakse aulan vaatesäilytykseen, jonka edessä on hienovarainen näköeste. Pramealta ainakin näyttää tämä sisääntulo. Isäntäväki seisoo suuressa pyöreässä aulassa ja kättelee vieraat. Nyt on minun vuoroni. Isännän vieressä joku lakeija kuiskaa nimeni ja edustamani järjestön isännän korvaan niin, että juuri ja juuri kuulen sen itsekin. Tom Orrow näyttää yllättävän pienikokoiselta, mutta hieman pullealta. Miehestä on paljon valokuvia, mutta näin kasvotusten tavattuna täytyy myöntää, että hieman olen yllättynyt. Valokuvat valehtelevat.