Ateena 2024 - osa 1

Torstai kesäkuun 13. päivän tapahtumat alkoivat oikeastaan jo keskellä yötä. Olin laittanut kellon soittamaan puoli neljän aikaan, sillä lentoni Kööpenhaminaan oli lähtevä seitsemältä aamulla Helsinki-Vantaan lentokentältä. Aamuyöstä julkinen liikenne ei ole vielä täysin käynnissä, joten jouduin valitsemaan sen ainoan bussiyhteyden, joka tuohon aikaan kulki lentoasemalle. Hyppäsin onnikaan kyytiin, joka kierteli tuskastuttavan pitkiä matkoja ympäri Vantaata. Reittiopas arvioi matkan kestoksi jalankulkuineen noin tunnin verran, mikä kuulostaa pitkältä ajalta, kun henkilöautolla taittaa vastaavan matkan parissa kymmenessä minuutissa.

Kuva
Matti Mattila

Olin kentällä reilusti etuajassa. En tosin olisi voinut muuta valitakaan, koska en halunnut maksaa taksimatkasta kymmenkertaista hintaa. Asemalla oli aamulla aikaisin jo jonkun verran matkustajia. Pääsin kuitenkin nopeasti turvatarkastukseen, koska jätin matkalaukun automaatilla lentoyhtiön haltuun. Koskaan en ole päässyt turvatarkastuksesta läpi niin nopeasti kuin viime torstaina. Käytännössä vain kävelin läpi, ja sitten vain jäin odottamaan lennon lähtöä. Olin varannut halvan SAS-lentoyhtiön matkan Kreikan pääkaupunkiin Ateenaan. Halvalla lennolla oli tietysti kääntöpuolensa. Lento lähti aikaisin aamulla, ja kun SAS on kyseessä, niin pakollinen koneen vaihto Kööpenhaminassa kuului reittiin. Kastrupissa odotin jatkolentoa muutaman tunnin, minkä aikana ehdin mainiosti kuitata syömättä jääneen aamiaisen. Kone oli täyteen buukattu ja lähti aikataulun mukaan reilun kolmen tunnin matkalle etelään.

Kuva
Matti Mattila

Alkuiltapäivästä saavuin kansainväliselle Eleftherios Venizelos -lentokentälle. Lentomatkoilla saa aina jännittää, tuliko matkalaukku samalla lennolla. Jälleen kerran synkronointi kuitenkin toimi, ja laukkuni tuli onnellisesti mukaan. En ole aiemmin käynyt Ateenassa, joten kaikki perillä oli uutta. Suunnitelmissani oli ostaa kolmen päivän joukkoliikennelippu, jolla pääsen metrolla keskustaan ja vielä takaisin kentälle pitkän viikonloppuloman jälkeen. Enää tarvitsi vain löytää lipunmyynti ja metroasema. Asemarakennuksen opasteet johdattelivat englanninkielisessä "To trains" -viestillä lupaavaan suuntaan. Kreikassa käytännössä kaikki on kirjoitettu luonnollisesti kreikaksi ja tietenkin kreikkalaisin kirjaimin. Kirjaimet tosin oppii nopeasti, jos vain on ollut hereillä koulun matikan ja muidenkin luonnontieteiden tunnilla. Opasteet johdattivat hämäävästi junille, mutta kreikaksi sama viesti oli "Μετρό", josta päättelin metroaseman olevan samassa suunnassa.

Kuva
Matti Mattila

Metroasema löytyi helposti, ja kohta kädessäni oli kolmen päivän joukkoliikennelippu, jonka ostin kätevästi automaatista. Hotellini sijaitsi Ilisian kaupunginosassa. Metromatka Evangelismos-pysäkille kesti 40 minuuttia aivan kuten Googlen kartta oli ennakoinutkin. Hotellille oli matkaa joitakin satoja metrejä. Kello kolmen aikaan iltapäivällä lämpötila ulkona oli läkähdyttävät 38 astetta. Olin onneksi tutkinut tarkoin reittini metroasemalta hotellille Googlen katunäkymillä, joten painelin suorinta tietä ilmastoituun vastaanottoon. Ilisia-hotelli oli kohtuullisen hintainen ja juuri sopivasti viikonloppukokoukseni läheisyydessä. Hotellilta oli myös helppo siirtyä metrolla aivan ydinkeskustaan vain yhden pysäkin verran Syntagman aukiolle. Itse hotelli oli siisti ja melko moderni, joskin aavistuksen verran parhaat päivänsä nähnyt. Vastaanotto oli erinomainen tervetuliaisdrinkkeineen, ja minibaari kuplavesineen ja virvokkeineen oli vapaasti käytettävissä. Ensimmäinen päiväni Ateenassa oli käynnistynyt miellyttävissä merkeissä.

Ennakkoaavistus

Flaamilainen taidemaalari Rogier van der Weyden (1399-1464) oli yksi aikansa merkittävimpiä taiteilijoita Pohjois-Euroopassa. Weydenin aiheet ovat enimmäkseen uskonnollisia, joskin hänen tuotannossaan on myös maallisia aiheita sekä rintakuvia. Taiteilijan työt ovat hämmästyttävän hienoja ja yksityiskohdissa tarkkoja sekä realistisia. Weyden käytti maalauksissaan öljyvärejä, jotka saavat teosten värit näyttämään syvemmiltä. Vaikka Weyden maalasikin pieteetillä, ei hänkään välttynyt tahattomilta virheiltä. Yksi näistä mestariteoksista syntyi noin vuonna 1455, kun kolmen kuninkaan triptyyppi Columba Altar valmistui. Työ on maalattu öljyväreillä puulle, ja sen leveys on melkein kolme metriä (293 cm) ja korkeuskin noin puolitoista metriä (138 cm).

Maalaus kuvaa Jeesus-lapsen syntymää ja kolmen kuninkaan vierailua seimessä. Kun kuvaa katsoo oikein tarkkaan, havaitsee ennemmin tai myöhemmin erään häiritsevän epäkohdan. Triptyykin keskimmäisessä taulussa on seimen seinässä kuvattu Jeesus ristillä. Katsoja jää miettimään, mistä talon isäntä, tai kuka sitten lieneekään kiinnittänyt krusifiksin eli ristiinnaulitsemiskuvan, tiesi jo Jeesuksen syntymän aikaan, mitä tulee tapahtumaan. Tuskin kyseessä on kuitenkaan virhe, vaan tyypillinen kristinuskon ikoninen representaatio.

Rogier van der Weyden: Columba Altar

Gershwin: Pianokonsertto F-duurissa

George Gershwin 1937

Klassisen musiikin radiota kuunnellessa löytää usein mielenkiintoisia sävellyksiä. Tänään tällainen tuli vastaan, kun radiossa soi George Gershwinin (1898-1937) pianokonsertto F-duurissa. Sävellys syntyi vuonna 1925 ja vain vuotta myöhemmin Gershwinin tunnetusta Sinisestä rapsodiasta. Konsertossa on yllättävän paljon viitteitä juuri Siniseen rapsodiaan. Vähän väliä kuulee tuttuja melodioita, joita säveltäjä käytti rapsodiassaan. Oikeastaan nopeasti kuunnellessa voisi pianokonserttoa luulla Sinisen rapsodian jonkinlaiseksi muunnelmaksi. Sen verran paljon samoja säveliä näissä teoksissa on.

Pianokonserton synty liittyykin vahvasti Siniseen rapsodiaan, joka sai ensiesityksensä helmikuussa 1924 New Yorkissa. Tilaisuudessa oli läsnä myös kapellimestari Walter Damrosch (1862-1950), joka Sinisen rapsodian kuultuaan tilasi seuraavana päivänä säveltäjältä täydellisen pianokonserton New Yorkin sinfoniaorkesterille. Gershwin oli juuri tuolloin täystyöllistetty kolmen eri Broadway-musikaalin kanssa ja pääsi sommittelemaan ensimmäisiä tahteja vasta toukokuussa 1925. Kolmiosaisen konserton ensimmäinen osa valmistui heinäkuussa ja loput kaksi kuukauden välein. Konsertto valmistui lopulliseen muotoonsa marraskuussa samana vuonna.

Gershwin palkkasi 55 soittajan orkesterin omilla rahoillaan viimeistelläkseen sävellystyön. Kapellimestari Damrosch seurasi esitystä ja antoi neuvoja, joiden mukaan Gershwin teki vielä pieniä muutoksia. Konsertto osoitti huomattavaa kehitystä Gershwinin sävellystekniikassa erityisesti siksi, että hän orkestroi työn kokonaan itse toisin kuin Sinisen rapsodian, johon osallistuivat myös pianisti ja sovittaja Ferde Grofé (1892-1972) ja kapellimestari Paul Whiteman (1890-1967). Pianokonsertto sai ensi-illan New Yorkissa 3. joulukuuta 1925 säveltäjän itsensä ollessa pianistina. Tilaisuus oli loppuunmyyty ja konsertto sai yleisöltä erittäin hyvän vastaanoton. Kriitikot sen sijaan olivat hämmentyneitä, koska eivät kyenneet luokittelemaan sävellystä sen enempää klassiseksi kuin jazz-musiikiksikaan. Sergei Prokofjev (1891-1953) luonnehti sävellystä amatöörimäiseksi, mutta aikansa vaikuttavimpiin säveltäjiin lukeutunut Arnold Schönberg (1874-1951) ylisti työtä, tosin vasta Gerswhinin kuoleman jälkeen vuonna 1938.