Kuuntelin taas viikonloppuna George Gershwinin (1898-1937) pianokonserttoa. Kyseistä levytystä minulla ei ole, ja Spotify-tilaukseni päättyi jo vuosia sitten, joten kuuntelen ja katselen musiikkiesityksiä Youtubesta. Konserton päätyttyä Youtube ehdotti tapansa mukaan videoon liittyviä muita esityksiä. Yksi näistä oli niin ikään Gershwinin säveltämä kolminäytöksinen ooppera Porgy ja Bess. Laitoin musiikin soimaan ja ihastuin siihen välittömästi. Sävelteos pohjautuu yhdysvaltalaisen kirjailijan DuBose Heywardin (1885-1940) romaaniin Porgy vuodelta 1925.

Ooppera sai ensi-iltansa Bostonissa syyskuun lopussa vuonna 1935. Erikoiseksi tämän teoksen tekevät sen artistit, jotka ovat mustia esiintyjiä. Tekijät, Gershwin ja Heyward olivat toivoneet, että oopperaa saisivat esittää ainoastaan mustat laulajat. Teos sai kriitikoilta nuivan vastaanoton, sillä monet pitivät sitä enemmänkin musikaalina kuin oopperana. Yleisö kuitenkin tykästyi ennen kaikkea yksittäisiin aarioihin, joista tunnetuin lienee Summertime. Tästä huolimatta Porgy ja Bess ei pysynyt pitkään ohjelmistossa ja palasi suosioon vasta säveltäjän kuoltua. Oopperassa Gershwinin pyrkimys oli yhdistää eurooppalaista orkesterimusiikkia ja amerikkalaiseen jazz- ja kansanmusiikkiin. Esimerkiksi Porgyn esittämän "I got plenty o’ nuttin" taustalla soi banjo, joka on suhteellisen harvinainen soitin eurooppalaisessa orkesterissa. Banjon sävelmät tuovat myös mieleen lännenelokuvista tutut tahdit.

Porgy ja Bess -oopperassa on paljon tuttuja Gershwinin elementtejä. Musiikista on helppo löytää jazz-piirteitä sekä ison orkesterin säveliä. Sävelteosta ei pidäkään verrata italialaisten tai ylipäätään suurten eurooppalaisten oopperasäveltäjien tuotoksiin, sillä se on oman aikansa tuote 1930-luvulta ja ennakkoluulottoman säveltaiturin kädenjälki. Ooppera on ensi-iltansa jälkeen sovitettu elokuvaksi vuonna 1959 sekä televisiotuotantoon lukuisista levytyksistä puhumattakaan. Teos on myös hyvä esimerkki Gershwinin monipuolisesta ja eri musiikkityylejä yhdistelevästä tuotannosta, jota suosittelen lämpimästi kuuntelemaan ennen kuin yhden kerran.

So, I’m in a bar and two very large women with accents are sitting across from me.

I say: "Cool accents, are you two ladies from Scotland?"

One of them yells: "It’s Wales, you idiot."

So, I said: "OK, are you two Whales from Scotland?"

I don’t remember much after that.

Jippii-Kai-Jee on yksi elokuvahistorian tunnetuimmista mantroista. Suurelle yleisölle tämä idiomi tuli tunnetuksi Die Hard -elokuvien myötä viimeistään vuonna 1988 ensi-iltaan tulleessa ensimmäisessä filkassa, jossa poliisietsivä John McClane (Bruce Willis) hokee englanniksi "Yippee-Ki-Yay, Motherf*cker!" Sittemmin hokema on jäänyt ikivihreäksi, jota kuullaan aika ajoin ja etenkin, kun Die Hard -elokuvia esitetään televisiossa.

Kuulin maanantaina tämän lausahduksen, kun älykotini assistentti toivotti hyvät huomenet ja kertoi, että ensimmäisen Die Hard -elokuvan ensi-ilta oli 36 vuotta sitten. Aloin miettiä, mistä moinen lause oli peräisin ja käännyin luonnollisesti internetin puoleen. Osoittautui, että englanninkielisen sanan yippee alkutavu yip juontaa juurensa niinkin kauas kuin 1400-luvulle tarkoittaen nuoren linnun sirkutusta. Sana yippee tai yipee on sen sijaan paljon myöhäisempää perua. Monien mielestä sana on peräisin yhdysvaltalaisen Sinclair Lewisin (1885-1951) kirjasta Main Street vuodelta 1920.

Elokuvassa John Clanen lausahdus "Ki-Yay" ei sen sijaan kuulosta englannin kieleltä. Tällekin taitaa löytyä ainakin jonkinlainen selitys Bing Crosbyn (1903-1977) laulusta "I’m An Old Cowhand", jonka tämä tunnettu laulaja esittää vuoden 1936 elokuvassa Rhythm on the Range. Kertosäkeessä toistetaan moneen kertaan: "Yippie yi yo kayah." Amerikkalainen cowboy-näyttelijä ja laulaja Roy Rogers (1911-1998) popularisoi myöhemmin hokeman 1950-luvun Roy Rogers Show -televisio-ohjelmassaan muotoon "Yippee-ki-yah, kids!"