Viime keskiviikkona läksin jo aamutuimaan kello kahdeksalta bussikyydillä kohti Nuuksion kansallispuistoa Espoossa. Edessä oli koko päivän kestävä liikuntapäivä luonnon helmassa. Sää oli aamulla harmaa, ja ennuste povasi satunnaista tihkua iltapäiväksi. Noin kolmen vartin bussimatkan jälkeen saavuin Suomen luontokeskuksen kupeeseen, josta alkoi päivän ohjelma. Aamupäivän oli varannut patikointiin ja niinpä lähdin samoin tein retkelle metsän siimekseen. Päätin kävellä ainakin jonkin matkaa Haukkalammen suuntaan, joskin arvioin, että ehdin juuri sopivasti Tyynelään kello yhdeltätoista.

Kuljin merkittyä polkua pitkin kohti Haukkalampea, jonne olisi matkaa noin nelisen kilometriä. Paluumatka mukaan luettuna patikoinnille olisi kertynyt pituutta yhteensä kahdeksan kilometriä, mutta mietin jo lähtiessäni, että takaisinkin pitäisi sitten jaksaa kävellä, joten päätin pitää retken kohtuullisen pituisena. Maasto oli kumpuilevaa ja vaihtelevaa. Paikoin ylitin pieniä kumpareita ja toisinaan kaarsin mutkaista polkua itään ja länteen. Yhdessä vaiheessa vastaan tuli niin korkea vuori, että sen rinteeseen oli rakennettu raudoitusraudoista portaat. Huipulta alkoikin sitten jyrkkä alamäki. Sitä laskeutuessani mietin, että tämä mäki pitää paluumatkalla nousta ylös.

Maasto oli todella vaihtelevaa. Kuivan metsäpolun jälkeen vastassa oli hetteikkö, jonka päälle oli ladottu pitkospuut helpottamaan kulkua. Sää oli onneksi sateeton vaikkakin pilvinen. Aamulla mietin, tuliko sittenkin laitettua liian vähän vaatteita, sillä ulkona oli vain joitakin lämpöasteita. Veri alkoi kuitenkin kiertää käveltyäni noin nelisen kilometriä lämmittäen mukavasti kehoa. Paluumatkalla olisi hiki jo noussut pintaan, jos olisin kävellyt vähääkään reippaammin. Kiirettä ei ollut, joten astelin rauhalliseen tahtiin.

Hieman ennen kello yhtätoista saavuin Tyynelään. Olin Nuuksion Pitkäjärven aivan pohjoiskärjessä. Pysähdyin rannalla ottamaan muutaman valokuvan pittoreskista suomalaisesta luontomaisemasta, jollaisia tahtoo nähdä kuvankauniissa postikorteissa. Järvi oli peilityyni ja luonto tyystin hiljainen. Jos oikein tarkkaan kuunteli, saattoi jostain etäältä kantautua pienen puron solina, joka rikkoi läheisen metsän huminan. Jatkoin matkaani vielä joitakin satoja metrejä ohittaen Myllypuron sillan. Kellon lyötyä tasan yksitoista olin jo melkein Hukkalammentiellä, mutta kuten olin suunnitellut, käännyin paluumatkalle. Hukkalammelle olisi ollut vielä reilun kilometrin matka, mutta päätin säästää sen seuraavalle kerralle.

Paluumatka taittui helposti samaa reittiä kuin olin tullutkin. Sen erään vuoren ylämäkeä pitkin kapuaminen tuntui jalkalihaksissa, mutta onneksi huipun toisella puolella odottivat ne rautaportaat niin, ettei alas tarvinnut kieriä. Lähestyessäni lähtöpistettä tunsin jo muutaman sadepisaran poskellani. Hienoinen tihku alkoi, mutta olin varustautunut sateenvarjolla ja vedenpitävällä ulkoilutakilla, joten pieni kosteus ei haitannut paluuta.

Patikointini pituudeksi kertyi lopulta yksitoista ja puoli kilometriä. Sellainen retki teki nälkäiseksi, ja päivän lounas noutopöydästä teki tehtävänsä. Iltapäivän aktiviteettiin kuului vielä jousiammuntaa Solvalla Areenalla. Ennen paluuta Helsinkiin ehdin kierrellä Suomen luontokeskuksessa, jossa oli meneillään Metsä palaa -näyttely. Hieno liikuntapäivä päättyi kellon neljältä iltapäivällä bussin tuotua takaisin Helsingin keskustaan. Nuuksiossa on upeat puitteet ulkoiluun ja muuhunkin toimeliaisuuteen. Suosittelen lämpimästi visiittiä kansallispuistoomme.