Matkamme kohti kotia jatkuu nyt Iso-Iitan kyydissä. Mestarin helipumpperista on jäljellä enää vain muisto. Mestari Bomfel ei tunnu olevan järin murheissaan ajoneuvonsa menetyksestä.

- Ehkä oli jo aikakin päästä eroon helipumpperista. Se oli vanha ja olisi vaatinut paljon korjaamista ja huoltoa. Tietenkään ei ole järkevää jättää maastoon ja luontoon romuja, mutta itsetuhomekanismi oli sen verran täydellinen, ettei laitteesta jäänyt juuri kuin tuhkaa. Enemmän minua huolettaa, että Fatima pääsi jälleen karkuun ja on kohta kimpussamme.

Miina on samoilla linjoilla.

- Aivan, sillä naisella tuntuu olevan uskomaton onni.

Emme pitkään saa olla omissa oloissamme, kun Iso-Iita huomauttaa meille lähestyvästä vaarasta.

- Lapsukaiset, pikkuiset, en haluaisi teitä häiritä, mutta ajattelin ilmoittaa, että peräämme on ilmestynyt tuntematon lentoalus, joka näyttäisi seuraavan tiiviisti meitä.

Katseemme kiinnittyvät ensin tuulilasiin, mutta sieltä emme näe tietenkään mitään taaksemme. Sitten kohdistamme silmämunamme kuvaruutuihin, jotka välittävät elävää kuvaa takakameroilla. Samainen pieni lentoalus, joka näyttäytyi räjähdysalueen yläpuolella, on nyt liimautunut ajourallemme ja seuraa autoamme kuin hai laivaa. En ehdi miettimään, kun auto heilahtaa tuntuvasti. Ulkoa kuuluu kovahko tussahdus. Iso-Iita on tilanteen tasalla.

- Hupsista! Tuntematon vaanija taisi juuri ampua meitä kohti kovapanoksen. Latinki meni kuitenkin ohi, mutta teki rumaa jälkeä maantielle.

Taaksemme on ilmestynyt aikamoinen syvänne keskelle maantietä. Jonkinlainen energialataus on tehnyt tiestä selvää. Oto huokaisee helpotuksesta.

- Onneksi tuo tuhoisku ei osunut meihin. Onko meillä jokin suunnitelma, miten pysymme ehjinä kaiken tämän tulituksen keskellä?