Kummallinen poikkeamamme hämmästyttävän Rene Tiffan luona on takanapäin. Kiidämme jälleen yksinäisellä valtatiellä kohti etelää ja otamme aika ajoin puheenaiheeksi jumalalliset juomanlaskijat, joihin yllättäen pääsimme tutustumaan. Rex ei halua puhua omasta osuudestaan historiallisessa saagassa, sillä hän tuntuu pitävän itseään yhä tuiki tavallisena kansalaisena. Kukapa nyt haluaisi yhdessä yössä muuttua mattimeikäläisestä jumalalliseksi ihmeotukseksi. Aistin, ettei Rex tainnut ottaa tosissaan Renen puheita. Luulen, että hän yhä pohtii paljastunutta isyysasiaakin, mutta siitäkään emme enää keskustele, vaan keskitymme täysillä tehtävämme loppuunsaattamiseen. Matkaa on jäljellä enää kovin vähän, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, olemme kaikkea muuta kuin perillä.

Sään puolesta iltapäivä on ollut perin harmaa koko matkan. Taivaan on peittänyt tasainen pilvikerros, mikä on merkki syksy syvenemisestä. Tasainen viiletyksemme nukuttaa, ja voisin vaikka heti oikaista itseni makuulle. Katseeni kiertää muiden suuntaan. Huomaan kaikkien hieman nuokkuvan eikä kukaan taida seurata matkantekoamme. Onneksi koneet hoitavat nykyään yksitoikkoiset ohjausrutiinit. Olen lukenut jostakin historiankirjoituksesta, että moottoriliikenteen alkuvuosina ihmiset kuljettivat autoja ja kulkuvälineitä. Meidän aikanamme ihmisillä ei ole asiaa ohjausvälineisiin, sillä koneet hoitavat kuljettamisen ihmistä paljon turvallisemmin. Istuskelen raukeana mukavalla tuolillani. Ohjaamossa on hiljaista ja vain tasainen humina kantautuu korviini tuudittaen minut melkein uneen. Säpsähdän kuitenkin yllättäen kimakkaan hälytysääneen. Ohjaustaulun varoitusvalo vilkkuu ja mestari Bomfel on terästynyt ottamaan selvää häiriöstä.