Asetumme istuimille. Minä ja Miina saamme istua takarivissä. Kauko ja Rex ottavat ohjat etummaisissa istuimissa.
- Lukitsen turvakaaret!
Rex komentaa jo tottuneesti, vaikka hän ei tietääkseni ole koskaan ajanut Iso-Iitaa. Turvakaaret laskeutuvat pehmeästi olkapäille ja syliin. Kauko käynnistää koneen, mutta ääntä ei kuulu. Rex valistaa meitä kertomalla, ettei Iso-Iita pidä ääntä, sillä sen voimanlähteenä on vety eikä laitteessa ole metelöiviä mekaanisia moottoreita. Montezuma avaa hallin isot ovet ja Iso-Iita vaihtaa ääneti asuaan. Kaaramme nytkähtää liikkeelle ja lipuu sulavasti verstaan pihalle. Pikkumies heiluttaa meille hyvästiksi kaartaessamme kadulle. Ajamme rauhallisesti kaupungin kaduilla muina miehinä ja tasa-arvon nimissä myös naisina. Automme on naamioitunut tuiki tavalliseksi kuormuriksi, ja pysähtelemme risteyksissä liikenteen soljuessa mateluvauhtia ruuhkaisilla kaduilla. Jonkin ajan kuluttua Kauko kiinnittää huomiomme.
- Minusta tuntuu, että tuo keltainen kilpuri on seurannut meitä ainakin viiden korttelin ajan.
Katsomme monitoreistamme takana tulevaa liikennettä ja kiinnitämme huomiomme kirkkaankeltaiseen ajoneuvoon, joka etäämmällä puikkelehtii liikenteen seassa yhä vain lähemmäksi meitä. Seuraavassa risteyksessä urheiluauto pysähtyy viereemme. Iso-Iitan sivukamerat kuvaavat kuljettajan. Kukaan meistä ei tunnista ajajaa, josta ei muutenkaan tahdo saada selvää. Kuski näyttää olevan jollakin tavoin naamioitunut. Samalla hetkellä auto ampaisee eteemme ja ajaa edessämme. Kovin pitkälle emme ennätä, kun keltaisen auton takaluukku avautuu ja sisältä nousee rivi pienoistykkejä. Iso-Iitan kuljettamon valot vaihtuvat yllättäen punaisensävyisiksi. Rex kääntää katseensa Kaukoon ja hän tekee samoin. Minä puolestaan käännyn katsomaan Miinaa, joka jo on kääntynyt minuun päin. Olemme kummissamme ja ihmettelemme, mitä tapahtuu. Kuvaruutuihin ilmestyy varoittava teksti, joka ilmoittaa kulkuvälineemme siirtyneen automaattisesti puolustusmoodiin havaittuun ulkoa tulevan uhan. Mietin, että onpa näppärää, mutta samaan hengenvetoon kylmät väreet tutisuttavat kehoani. Joko taas olemme vaarassa? Kuulen puskurin suunnasta hienoa surinaa. Näytöllämme juoksee valmistautumisvaiheista kertovia viestejä. Ehdin vilaukselta lukaista, että kone lataa pulssigeneraattoria, jonka havainnekuva jää ruudulle. Mittari kirittää kohti sataa prosenttia ja siinä! Lataus on valmis. Iso-Iita puhuu ensimmäistä kertaa. Todellakin, se on kuin onkin naisen ääni!