Astumme ulos autosta. Ilmanala on mukavan raikas, mutta ei turhan lämmin eikä mitenkään kylmäkään. Voin kuvitella, että juuri tällainen säätila täällä pohjoisessa vallitsee. Meidät vastaanottanut mies ei ole vielä esittäytynyt. Hänellä on pitkä, melkein nilkkoihin asti ulottuva päällystakki, jonka korkeat kaulukset on nostettu pystyyn niin, että ne peittävät koko kaulan. Pikimusta kiiltävä hiuskuontalo välkehtii auringon hohteessa miehen liikutellessa päätään. Meidät johdatetaan sisälle isoon mökkiin, jossa on hämärä valaistus. Seisomme kalustamattomassa salissa, jonka suuret ikkunat on peitetty läpikuultavilla harmailla verhoilla.
- Retkeläiset! Tervetuloa kyläämme! Minun nimeni on Wilbert ja olen mestarimme henkilökohtainen assistentti. Pyydän teitä odottamaan vielä hetken sillä aikaa, kun ilmoitan mestarille teidät saapuneiksi.
Pitkänhuiskea, laiha mies purjehtii naapurihuoneeseen johtavalle ovelle ja suuren salaperäisyyden vallitessa hiipii seinän toiselle puolelle sulkien uksen perässään. Katseemme kiertelevät kelohonkaisen mökin tyhjiä seiniä pitkin ja vuoron perään kohtaavat toistemme silmäterät. Etsimme kiinnekohtia, joista voisi aloittaa vaikkapa tyhjänpäiväisen keskustelun odotellessamme jotakin tapahtuvaksi. Äskeinen ovi narahtaa pian uudelleen ja tuttu kapeakasvoinen hovimestari astuu eteemme. Wilbert on pukeutunut perienglantisen butlerin tapaan, joskin luonnoton laihuus ei oikein tunnu sopivan hänen rooliinsa.
- Mestarimme ottaa teidät nyt vastaan. Eh…, jokunen ohje lienee paikallaan ennen kuin astutte hänen huoneeseen. Hän, tuota… niin… ei kättele vieraita… eh… eikä tosin paljon ketään muitakaan.
Wilbert kuulostaa epävarmalta ja jännittyneeltä. Hän takeltelee sanoissaan, ja saa ainakin minut epäluuloiseksi ja hermostuneeksi.
- Ja niin… yrittäkää käyttäytyä normaalisti.
Normaalisti? Mitä tuo tarkoittaa? Kylläpä tämä nyt on salaperäistä. Rex seuraa saattajaamme ja me askellamme aivan hänen kannoillaan pakahtuen uteliaisuudesta. Melkein tunnen, miten yritän nousta varpailleni ja ennakkoon kuikuilla ovenraosta peremmälle. Täytyy myöntää, että jännitykseni kohoaa joka askeleella. Wilbert heilauttaa suurieleisesti kättään ja nojautuu aavistuksen verran alaspäin ja kutsuu meidät sisään jääden itse ovelle seisomaan. Tallustamme kuin pienet lapset peräkkäin ja käännymme yhtenä rintamana katseet kohti peräseinää. Silmäni nauliintuvat, mutta kuulen, miten ovi narahtaa jälleen kiinni. Syrjäsilmällä havaitsen Wilbertin pyyhältävän rivimme ohi, mutta en voi sille mitään, että leukani loksahti juuri auki ja ääriasentoon.