Kauko juoksee takaisin helipumpperin varastoon. Laskenta jatkuu.

- Kolmekymmentäkaksi ja laskee… kolmekymmentäyksi ja laskee… kaksikymmentäyhdeksän ja laskee…

Hätkähdämme jok’ikinen, sillä emme usko korviamme. Kajautamme kaikki yhteen ääneen.

- Hei, mihin kolmekymmentä jäi?

Mestari pyörähtää paikoillaan.

- Heh, tuota… se on vanha ohjelmointivirhe.

Meillä on alle puoli minuuttia aikaa jättää uskollinen kulkuneuvomme ennen kuin se räjähtää taivaan tuuliin. Fatima joukkoineen on päättänyt tulla väkipakolla sisään katon kautta. Meteli kantautuu sisälle Iso-Iitaan, ja alamme hermostua. Kaukosta ei kuulu mitään ja meidän pitäisi jo kohta nostaa kytkintä, niin sanotusti, vaikka eihän näissä nykyajan kulkulaitteissa ole mitään ohjaus- eikä hallintalaitteita, kun tietokoneet hoitavat kaiken kulkemisen. Olen historiankirjoituksista lukenut, miten ennen vanhaan ihmiset kuljettivat autoja ja kulkuvälineitä, mutta nykyään meiltä ihmisiltä on lailla kielletty ohjastaminen. Niin paljon luotettavammin koneet meitä kuljettavat. Kaiuttimista kuuluu edelleen yksitoikkoinen naisen ääni.

- Seitsemäntoista ja laskee… kuusitoista ja laskee… viisitoista ja laskee…

Kylläpä tämä nyt alkaa käydä hermoille. Kauko on ollut poissa jo ties vaikka kuinka kauan ja Rex on jo peruuttanut Iso-Iitan rampille. Kosketamme aivan kohta maantietä. Kuulen oven kolahtavan. Käännämme katseemme taakse, ja onneksi, sieltä tulee Kauko!

- Anteeksi, että jouduitte odottamaan, mutta tämä ei olisi saanut jäädä matkasta.

Kauko nostaa pienen rasian ylemmäksi ja tuijotamme sitä hetken kuin olisimme suuria kysymysmerkkejä.