Kätevä kuljetuslaukkuni on varustettu pyörillä ja vetokahvalla. Tilavaan kassiin olen saanut mahtumaan luullakseni kaiken tarvittavan. Miinalta sain illalla vielä joitakin vinkkejä, mutta koska kukaan meistä ei ole ennen moista matkaa tehnyt, ei kellään ole kokemusta eikä ohjeita matkantekoon. Olemme vain niiden tietojen varassa, joita eri tietolähteistä on löytynyt. Silloin tällöin joku tutkimusretkikunta tekee matkan Pohjolaan ja kertoo palatessaan kokemuksistaan. Näistä on nyt hyötyä, kun kohta lähdemme uhmaamaan luonnonvoimia ja vieläpä kylmiä sellaisia.

Minun on määrä ilmestyä kaupungin laitamilla sijaitsevan teollisuusalueen varastohallin numero seitsemäntoista eteen. Alueen ohi kulkee kiskobussi, mutta joudun kävelemään vielä ainakin kilometrin verran perille päästäkseni. Pihalla minua jo odotetaan. Rex, Kauko ja Miina ovat ehtineet varastolle ennen minua, mutta astumme yhdessä sisään pienestä peltiovesta. Aavistan edessämme olevan ison tilan. En kuitenkaan näe juurikaan mitään, sillä silmäni eivät ole vielä tottuneet sisällä vallitsevaan hämäryyteen. Pienikokoinen mies tulee meitä vastaan. Hän on pukeutunut kuluneeseen pukuun, jonka alla on kellertäväksi virttynyt valkoinen kauluspaita. Ylin nappi on auki ja löysä musta solmio roikkuu puolihuolimattomasti vatsakumpareen päällä. Miekkonen ei ole nähtävästi pessyt hiuksiaan muutamaan päivään tai ehkä viikkoon. Katseeni kulkeutuu jalkoihin, joissa on ajan patinoimat ja kuluneet ruskeat kävelykengät. Pikkuherra ojentaa kätensä Rexille ja esittäytyy.

- Huomenta, olen Montezuma, tervetuloa verstaalleni.

Rex näyttää hämmästyneeltä ja nostaa tervehdittyään etusormensa kohti vantteraa pikkumiestä ja heristää sitä kysyvästi.

- Häh? Eikös hän ollut joku asteekkien hallitsija tuhatneljäsataaluvulla?

Päättelen isäntämme paikan omistajaksi tai ainakin jonkinlaiseksi johtajaksi. Vai että Montezuma! Noh, tuohon haluan minäkin kuulla selityksen. Miehellä on turhautunut ilme kasvoillaan ja stressin väsyttämät silmät eivät jaksa yllättyä kysymyksestä. Saamme heti vastauksen.

- Joo, joo, olkoon nyt vaikka Montezuma! Se on taiteilijanimi, mutta tehdäänkö me tänään autokauppoja vai sinunkauppoja? Nimet kuuluvat hautakiviin, joten eiköhän mennä asiaan.

Ukkeli vastaa selvästi ärtyneenä ja tarjoaa kätensä Kaukolle ja vuoron perään Miinalle ja minulle. Sen enempää suutaan pieksemättä Montezuma kehottaa meitä seuraamaan. Kävelemme syvemmälle suureen halliin. Näköaistini alkaa hiljalleen tottua heikkoon valaistukseen ja katseeni kiertää uteliaana puolelta toiselle.