Matkalle lähdön aattoyönä Einolla oli vaikeuksia saada unta ja sehän oli selvä, kun miestä jännitti niin, ettei uni tahtonut millään tulla silmään. Aikansa vuoteessa kieriskeltyään ja tunnin välein kelloradion punaisina hehkuneita digitaalinumeroita vilkuillen uupunut unikeko sai vihdoin laskettua lampaat ja vaipui maailman menosta mitään tietämättömään letargiaan, jota lääketieteestä vähemmän tietäväiset tavanomaisemmin kutsuvat horrostilaksi ja jolla tässä on tarkoitus sivistyssanastosta huolimatta viitata arkiseen nukkumiseen. Levottoman yön jälkeen koitti odotettu perjantaiaamu ja Einon mielestä aivan liian aikaisin. Hän kun olisi mieluusti jäänyt vielä tutimaan tunniksi tai pariksi, mutta minuutilleen aikataulutettu bussi Porin suuntaan ei odottanut. Kamalan aikaisinhan matkalainen tosiaan joutui lämpöisestä pedistään suloisen pehmeiden fällyjen alta nousemaan, kun aamun ensimmäinen vuoro starttasi vanhan kamppailukentän alle louhitun linja-autoaseman laiturilta epäinhimilliseen aikaan tasan kuudelta kukonlaulun jälkeen. Tuollainen lähtöaika tiesi herätystä viimeistään viideltä, mikä tuntui Einosta aivan kammottavalta ajatukselta, mutta pakkohan se oli nimenomaan juuri tämä vuoro valita, koska matka-aika oli nelisen tuntia ja perille päästäisiin vasta noin kymmenen aikoihin. Eikka oli yrittänyt mennä ajoissa nukkumaan, mutta kuten jo tuossa aiemmin voitiin todeta, ettei sitä noin vaan ryhdytty kuin napista painaen nukkumaan heti kun silmänsä sulkee. Mahtoiko Eino lohduttautua ajatuksella, että voisi ehkä muutaman tunnin yrittää torkahdella bussin pehmeillä pahnoilla ennen auton vaihtoa Huittisissa? Joka tapauksessa yöpöydällä ajankulua vahtinut vanha tuttu muovikuorinen kellokoneisto herätti hermoja raastaneella rääkynällään nuutuneen ystävämme, ja samat summeriäänen lakkaamiseksi tähdänneet rituaalit käsikopeloinnein toistuivat niin kuin olivat toistuneet joitakin kertoja aiemmin.

Kevät oli nostanut auringon sen verran korkealle taivaankannelle, että ulkona alkoi olla hämärän valoisaa jo niinkin aikaisin kuin viiden jälkeen aamulla. Heikosta ulkotuikkeesta johtuen olohuoneen kattovalaisimen vanhanaikainen hehkuva kohdelamppu syttyi tuomaan valaistusta pesuhuoneeseen laahustaneelle ihmishahmolle. Valojen sarja kasvoi vielä yhdellä, kun yhdistetyn käymälän ja suihkuhuoneen loisteputki välähti kirkkaaksi muutaman yritykseltä näyttäneen vilkahduksen jälkeen. Eino siistiytyi sukkelaan, vaikka hieman unenpöpperöinen vielä olikin. Aikaa ei ollut hukattavaksi aamiaiseen, joten sen hän jätti nyt suosiolla väliin ja päätti ostaa asemalta jotain suuhunpantavaa retkievästä, jos siellä tällaisiin aikoihin mitään vielä edes myytiin. Vaatekaapista valikoitui vähän parempi musta, yksirivinen villasekoitepuku, jota oli tuskin kahta kertaa vielä käytetty, sillä niin suorat olivat lahkeiden prässit eikä housuissa muutenkaan näkynyt ryppyjä esimerkiksi istumisen jäljiltä. Valkoinen kauluspaitakin oli kemiallisesti pesty jossakin kivijalkapesulassa jokunen aika takaperin eikä sitä ollut käytetty sitten sen koommin. Paidan valkoinen nappirivistö jäi mauttoman sinipunaisen ja herrasmiesmäisen vinoraidallisen solmion taakse yksinkertaisella four-in-hand-solmulla kuristettuna. Ulkopuolinen tarkkailija olisi voinut väittää sen kravatin olleen kymmenen vuoden takaa jokin halpa liikelahja, jollaisia oli taidettu jakaa tuhansittain liiketutuille ja sen sellaisille yhteistyökumppaneille. Vastapuunatut, pikimustat kävelykengät sujahtivat jalkoihin puuvillasukkien ympärille ja suomalaisen liikemiehen ja pikkupomon perusvaate, massamuodikas, kermanvärinen popliinitakki heilahti harteille. Viikonloppukassi nousi vielä eteisen matolta ja Eino oli valmis seikkailuun. Assalle ei ollut kovin pitkää kävelymatkaa Einon vaatimattomasta vuokrakortteerista. Hienompi työsuhdelukaali oli sekin auton tavoin jäänyt entiseen elämään ja oloneuvoksemme oli joutunut vähän niin kuin tahtomattaan sopeutumaan meidän tavallisten kansalaisten elämäntavoille vuokrineen ja sähkölaskuineen kaikkineen.