Eräs maanantaiaamu oli alkanut ensin tumman harmaan ja sadetta enteilleen taivaan alla. Myöhemmin muutaman tunnin kuluttua säätila oli vaihtunut sateiseksi aivan kuten jossakin oli ennustettu ja luonnon merkkejä tulkiten. Alkuun taivaalta putoili vain tihkua, mutta pilvien matkan edetessä yhä idemmäksi ja pohjoisemmaksi alkoivat myös sadepisaroiden koot kasvaa. Varhaiseen lounasaikaan mennessä sateesta oli muodostunut jo tasainen ja kastelevainen alastulo, mikä sai monet kuntalaiset pysyttelemään sisätiloissa, kuka työpaikoillaan kuka kotioloissaan. Jalmari ja Eino tosin olivat ennättäneet aloittaa päivän työt jo hyvissä ajoin aamuvarhaisella eli siihen pilvisimpään aikaan, jolloin taivaankansi ei vielä ollut raottanut sprinklereitään. Miehet olivat siirtyneet kunnan yleisten töiden viraston omistaman varastorakennuksen kaikkein perimmäiseen nurkkaan, jossa Jalmari tahtoi esitellä oppipojalleen omien sanojensa mukaan valtiosalaisuuttakin tarkemmin varjellun salaisuuden. Einon ensimmäinen kysymys ennen suurta paljastusta oli paikallaan ja aiheellinen eli miksi sellainen niin suuri salamyhkäinen asia oli uskottu Löysäisten kunnan hoteisiin ja eikö se sellainen aarre kuuluisi paremmin jonkun valtion laitoksen varjeltavaksi. Jalmari veti päivettyneet ja iän uurtamat kasvonsa maireaan hymyyn ja otti isällisen asennon kohottaen kätensä puolittain ilmaan vähän samaan tapaan kuin amerikkalaisilla presidenteillä on ollut tapana näiden aloittaessa selittää jotain vaikeaselkoista asiaa kansantajuisesti popularisoiden.

- Katsopas, ystäväiseni...

Jalmarin aloitussanatkin olivat kuin isähahmon pikkupojalleen osoittamat selityksen alkeet. Vanha mies kertoi hyvin ymmärrettävästi, että harva tuli ajatelleeksi, että tällaisella hiljaisella ja mitäänsanomattomalla kylällä kuin mitä Löysäinen oli, olisi mitään sellaisia salaisuuksia, joita olisi pitänyt suojella kuin valtionpäämiestä tai pääministeriä ikään. Kukapa nyt olisi ryhtynyt etsimään ensimmäiseksi jostakin maaseutupitäjästä salaisuutta, jonka Jalmari kohta paljastaisi Einolle. Ukkelin koukkuinen oikean käden etusormi koukisteli kutsuvasti ja kehotti Einoa seuraamaan häntä tuiki tavallisen peltisen vaatekaapin eteen. Kaapin ovessa ei ollut lukkoa vaan sen tilalla oli pyöritettävä numeroyhdistelmänuppi, jota Jalmarin luisevat sormet alkoivat nyt pyörittää tottuneesti ensin oikealle ja sitten vasemmalle ja taas oikealle pysähdellen vähän väliä jonkun tietyn numeron kohdalla ja vaihtaen sitten jälleen suuntaa. Tätä toistui muutamia kertoja tai melkein kymmenen kertaa, jos Eino oli osannut oikein havainnoida tapahtumien kulkua. Hän oli kuitenkin aivan liian jännittynyt tulevasta, ettei pannut tarkalleen merkille, mitä peltisen oven edessä oikeastaan tapahtui. Lopulta kuului vaimea pieni naksahdus, kun lukko laukesi pesässään ja veti metallisen kielen sisäänsä helpottaen näin oven avaamista merkittävästi. Sen yksityiskohdan Eino tosin pani merkille, ettei ovessa ollut kahvaa, josta olisi voinut vetää uksen auki vaan se piti näköjään avata vetäen eteenpäin nupista kiinni pitäen.