Tällä välin kovaotteinen ja joidenkin mielestä varsin julma, mutta yleisesti tunnustettuna ovela ja viekas johtaja Brunogallo oli luonnollisestikin vielä tässä vaiheessa täysin tietämätön tilanteiden kehittymisestä hänen kannaltaan katsottuna hänelle epäsuotuisaan suuntaan. Mikään ei myöskään estänyt häntä täysin epäilyksettä luottamasta miestensä professionaalisiin kykyihin hoitaa pahaksi ja oletettavasti veriseksikin aiottu toimeksianto säällisellä ammattitaidolla ja tuloksekkaan kehuttavasti, vaikkakin olihan hänellä pieni pelko hypoteettisen mahdollisesta epäonnistumisesta, sillä olihan sellainen hävettävä ja nolo floppi jo kertaalleen sattunut osalle hänen luotettaviksi pitämilleen käskyläisille. Ne luihut luuserit oli tosin sittemmin siirretty muihin tehtäviin eikä heitä ollut näkynyt vähään aikaan, mikä sai eräät huolestuneet kanssatoverit mietteliäiksi ja aprikoimaan, josko konnakaverit oli määrätty kuuraamaan Tuomaan tulevan osan tavoin hopeisen Rio de La Plata -joen lahdeksi muodostuneen suiston kivikkoista ja kosteaa pohjaa. Brunogallon kalliinpuoleinen luksusjahti seilasi tyynesti takaisin Buenos Airesiin hyvin, hyvin vihaiset merimiehet mukanaan. Tässä vaiheessa näitä mitään merikouluja käymättömiä sekundaseiloreita sai hyvällä syyllä kutsua jo roistoiksi, sillä heidän kaameat aikeensa olivat kaikkea muita pesunkestävien partiolaisten päivän hyviä töitä. Silmäkulmansa tuimasti alas vetäneet kutaleet olivat totta maar ravoissaan, kun heidän liukasliikkeiseksi osoittautunut vankinsa oli päässyt toistamiseen karkuun, ja kun he vielä tiesivät saavansa vähintäänkin satikutia isännältään, leppymättömältä Brunogallolta. Eikä tuo retaleiden herra todellakaan nauranut kuultuaan luopiorenkiensä jälleen kerran kadottaneen kuritettavaksi napatun Tuomaan. Kiusaantuneet körmyt kertoivat noloina nukahtaneensa unten maille hieman ennen amerikkalaisesta sotatermistöstä lainatulla termillä ilmaistua h-hetkeä, jonka aikana vanki oli päässyt pakenemaan ja oli jo kaiketi kaukana pakomatkallaan. Johtajankuvatus Brunogallo luonnollisesti raivosi äkeästi muuttaen syvän rusketuksensa kasvoillaan lähes sakean punaviinin väriseksi, mutta neuvokkaana ja ikäisekseen paljon kokeneena ymmärsi myös, että vanhan kansan viisaudella kuvailtuna kumolleen menneestä hinkistä valunut maito oli jo kaatunut maahan eikä sitä enää kannattanut tässä vaiheessa itkeä. Pieni joukkio oli siis kokoontunut siihen jo melkein kuuluisaksi tulleeseen tupakkihuoneeseen suuren johtajan kartanossa ja oli siellä ihana Rositakin, jo ihan siksikin, että sattui olemaan jahdin kyydissä kohtalokkaalla merimatkalla, ja joka nyt seurasi hiljaisena sivummalla suuren dirikan rumista sanoista arvioiden alle kahdeksantoistavuotiailta kiellettyä verbaalista ripitystä hyvin tietoisena omasta osuudestaan kuritusretken epäonnistumisessa. Onneksi kenelläkään heittiöistä ei ollut harmaata aavistustakaan Rositan yllättävistä farmakologisista kyvyistä ja niin muodoin anestesiaan kiinteästi liittyvistä tempuista nukutusaineineen kaikkineen, ja niin koko punastelemaan pistänyt hävettävän nolo juttu lopulta raukesi, kun kaikki vakuuttivat ohimosuoniaan pullistellen räyhänneelle pampulle lukevansa taatusti viimeiset päivät Tuomaalle, jos vain koskaan vielä saisivat tämän käsiinsä.