Koskenlaskija - osa 124

Talon huoleton isäntä istui beigenväriset, polvien yläpuolelle juuri ja juuri ulottuneet sortsit jalassa paljain varpain toisella tuolilla. Varpaankynnet olivat kuitenkin sen verran huonosti hoidetut eli suoraan sanottuna keltaisen pitkät ja kynsien alta mustan likaiset, ettei niistä viitsi tässä alkaa antaa tämän yksityiskohtaisempaa selontekoa, mutta kertoja voi vannomattakin vakuuttaa, ettei näky ollut mitenkään miellyttävä ja ennen kuin näkö muuttui kyynelistä epäselväksi, silmien teki nopeasti mieli hakea jotain kauniimpaa katseltavaa. Isännällä oli nuhjuinen havaijipaita yllään, ja sen kaksi ylintä nappia oli jätetty auki paljastaen purppuranpunaisen, kippuraisten vaaleiden rintakarvojen peittämän auringonpaahteessa kärventyneen kolmion, joka jatkui samanlaista punaa hehkuen kaulan ja niskan jatkeena suoraan kaksoisleuan alta päänseutuville saakka. Peltiseltä vaikuttaneella pöydällä oli pitkäkaulainen juomalasi, jossa oli puoliksi juotuna jotain kirkasta, ehkä vedeltä vaikuttanutta nestettä. Lasin vieressä nökötti pyöreävatsainen läpinäkyvästä lasista teollisesti valettu, mistä tahansa halpahallista tuttu kaadin, joka helteen puserruksessa hikoili suuria vesipisaroita liu’uttaen niitä hitaasti alla sijainnen pöydän pinnalle, jolle oli ehtinyt kerääntyä jo silmin nähtävä rengasmainen lammikko. Kannussa oli reilusti juomaa, jonka seassa kellui iso suma jääpaloja, jotka vielä melkein kokonaisina antoivat ymmärtää, että liuos oli vasta hiljattain valmistettu. Vanha mies ei tehnyt elettäkään, vaikka tuntematon pistäytyjä asteli päättäväisin askelmin yhä vain lähemmäksi pihan rajaa reunustaneiden koivujen helteeltä varjostavaan katveeseen. Tuomas pysähtyi muutaman metrin päähän ja laukoi turhia viivyttelemättä asiansa.

- Onkse ite Oiva-herra siinä huomenta päivää?

Hieman etäämmältä kulki maantie ja sieltä kantautui ohi ajaneen auton humina. Pihapiirin puiden lehdet eivät äännähtäneetkään ilman seisoessa kuin tolpillaan. Tanhualla kuului vain luonnonvarainen taustakohina, johon sekoittui silloin tällöin vaivoin korvin kuultavissa olleet rahinat ja surinat, kun lentämään kyenneet itikat ohittivat kuuloelimiä hyvin läheltä. Paikoitellen hiljaisuuden keskeltä olisi voinut kuulla digitaalisen rannekellon tikityksen, ja kun sellaisen mekaanista koneistoa vailla olevan kellon nakutus on niin mahdottoman hiljaista, niin lukija voi vain kuvitella, miten äänetön tuo hetken tuokio näiden kahden miehen välissä oli. Tuomas odotti kärsivällisesti. Hän oli muutamassa viikossa oppinut ainakin yhden tärkeä läksyn tässä maailmankolkassa, rauhallisuuden tyyssijassa ja utopistisen fiktionaalisessa Shangri-Lassa, ja se oli sellainen oppi, että kenelläkään ei ollut Löysäisissä kiire, paitsi silloin kun tuli oli päässyt irti ja sekin onnettomuus pyrittiin korjaamaan hyvässä ja turhia mutkia karttaneessa järjestyksessä. Kukaan ei ottanut aikaa kyläilemään saapuneen kysyjän utelun ja isäntämiehen antaman vastauksen välissä, mutta sen voidaan sanoa olleen vähintään muutaman minuutin luokkaa. Nurmelta kiiri vaimeaa ratinaa, kun Tuomas vaihtoi painopistettään vasemmalta jalalta oikealle ja jatkoi vastauksen odottamistaan.

Julkaistu perjantaina 21.6.2013 klo 15:36 Projektit-luokassa.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 123
Seuraava
Vaselin - osa 1
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä