Koskenlaskija - osa 176

Löysäisten kunta oli kunnostautunut Euroopan unionin suhteissaan sille tasolle, että muutamille kunnan työntekijöille oli suotu mahdollisuus ensimmäisten joukossa testailla ja kokeilla mitä erilaisimpia yhteisön tuotoksia ja keksintöjä paljon ennen kuin ne jalkautuivat yleiseen tietoisuuteen, jos edes koskaan tulivat päivänvaloon, sillä sekin mahdollisuus aina oli, ettei hyvä innovaatio milloinkaan ajautunut tuotantoasteelle ja haudattiin vähin äänin salaisen osaston salaiseen kassakaappiin odottelemaan ehkä parempia aikoja jossakin tuntemattomassa tulevaisuudessa. Jalmari ja Eino seisoivat nyt siis eräänä lokakuisena maanantaina kunnan yleisten töiden lautakunnan omistamassa peltihallissa kaukana tai ainakin kilometrien päässä kauppalan keskustassa omissa oloissaan kenenkään häiritsemättä ja tutkivat yhdessä eriskummallista asustetta. Jalmari ryhtyi riisumaan verkkoasua yltään irrottaen ensin johtimet hansikkaistaan ja laskien sitten puolinaiset käsineet pöydälle. Rinnan ympärillä olleet lukot vapautuivat yksi kerrallaan, ja Einon laskujen mukaan niitä oli viisi tai kuusi. Jossakin vaiheessa hänen laskut menivät sekaisin, sillä sen verran jännittävää tämä kaikki oli. Verkkopuku levittäytyi pöydälle ja nyt Einokin pääsi näkemään sen oikein läheltä. Selkäpuolella näytti olleen jokin melkoinen pyöreä laatta, jota hän ei ollut aiemmin huomannut ja miksi olisikaan, kun oli niin hämillään muutenkin. Jalmari kertoi, että tuon noin kymmenen sentin läpimittaisen ja viiden millin paksuisen kiekon sisällä oli energianlähde. Se oli juurikin se samainen vekotin, jonka Eino oli jo aiemmin nähnyt siinä vähintäänkin yhtä ihmeellisessä suojakypärässä. Energia syntyi kokoon puristetusta vetypilleristä ja energiaa totta vie tuohon lentämiseen tarvittiinkin. Vanhempi mies jatkoi selostustaan ja esitteli verkkopukua tarkemmin. Asu muodosti painovoiman kumoavan magneettikentän ympärilleen niin, että ihmiskeho ja alta satakaksikymmentäkiloinen ruumis saatiin vaivattomasti jopa neljän metrin korkeuteen. Tosin mitä korkeammalle halusi nousta sitä enemmän energiaa kului, koska magneettikentän voimakkuutta piti kasvattaa samassa suhteessa kuin korkeuttakin. Oma lukunsa oli liikkuminen. Jalmari yritti selittää mekanismia kansantajuisesti ja selosti liikkeen syntyvän siten, että magneettikentän voimakkuutta puvun eri osissa vaihdeltiin. Kun halusi eteenpäin, käynnistyi syklinomainen pulssi sananmukaisesti kiireestä kantapäähän. Mekanismi oli oikeastaan hyvin yksinkertainen, ja lähes samantyyppinen menetelmä olikin itse asiassa jo käytössä magneettilevitaatiojunissa, joissa juna liikkui kitkattomasti magneettityynyn varassa. Tässä versiossa ei kuitenkaan tarvittu kiskoja. Sen virkaa toimitti Maan oma magneettikenttä, jonka kanssa levitaatioasu siis seurusteli ollessaan käynnissä. Idea magneettilevitaatiosta oli Jalmarin mukaan vanha juttu, ja sen keksi jo 1920-luvulla eräs saksalainen insinööri Hermann Kemper, jolta tosin kului kymmenisen vuotta ennen kuin hän sai toimivan prototyypin valmiiksi ja pystyi lopulta patentoimaan ideansa 1930-luvun puolivälissä. Avaruustutkimuskeskus oli siis vain soveltanut vanhaa ideaa uudella tavalla.

Julkaistu torstaina 3.10.2013 klo 17:58.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 175
Seuraava
Koskenlaskija - osa 177
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä