Hän oli kuullut kylän kapealla raitilla, että kunnan tarkkaan mitattujen rajojen sisällä liikkui nuorehko kiinteistökauppias, joka osteskeli joutavanpäiväisiä tontteja kunnan syrjäisillä laitamilla sijainneesta sysimetsästä. Pian oivaltava Tuomas jo arvasikin puhelun aiheen eikä hän siinä arvauksessaan kovin paljon vikaan mennytkään. Herttaiselta kuulostanut rouva nimittäin halusi tarjota omaa virattomaksi jäänyttä palstaansa Tuomaalle ja oli valmis myymään sen omien sanojensa mukaan huomattavan edulliseen hintaan. Huhu oli päässyt liikkeelle ja teki siis myyntityötä puolestaan. Enää ei miehen tarvinnut kohta mennä omistajien luokse, kun he kohtapuoliin olivat tulossa hänen pakeilleen. Rouvalla sattui olemaan tontti melko lähellä niitä maita, joita Tuomas oli jo ehtinyt ostamaan. Kieltämättä maapalan sijainti houkutteli, mutta se ei ollut aivan sellaisessa kohteessa, jota tähän hätään olisi kaivattu. Tämän Tuomas kertoi myös mukavanoloiselle rouvalle, joka pettyneenä lähes varmasta kaupasta ryhtyi oitis tinkimään jo valmiiksi edukkaasta hintapyynnöstään siinä toivossa, josko halvempi hinta olisi enemmän houkutellut pettämättömänä pitämäänsä ostajaa. Tuomas empi ääneen ja vastasi koko lailla suoraan, ettei juuri nyt ollut järin kiinnostunut kohteesta, mutta Määräläisen rouva se ei antanut periksi vaan jatkoi sitkeästi tarjoustaan. Hinta putosi jo toisen kerran ja tässä vaiheessa korviaan heristellyt Tuomaskin alkoi kiinnostua, mutta antoi samaan hengenvetoon ymmärtää, ettei ollut vieläkään aikeissa hankkia rouvan omaisuutta. Vapaarouvatar Määräläinen veti lopulta ässäkorttinsa esiin. Hän tarvitsi kipeästi rahaa, sillä hän eli suoraan sanottuna yli varojensa. Rouvan elämäntyyli oli hänen kertomuksensa mukaan railakkaan huikentelevaista. Se sisälsi runsaasti seurapiirejä ja lähes jokapäiväisiä iltapäiväkahvituksia toisille, mutta vielä varakkaammille rouvashenkilöille.

Kyseessä oli oikeastaan eräänlainen surkuhupaisa ihmiskohtalo. Aikoinaan rouva oli nimittäin ollut vuorineuvosmiehensä vielä eläessä tottunut rahakkaaseen elämään, mutta leskeksi jäätyään ja pienellä kotirouvan kansaneläkkeellään nyt sinnittelevä naikkonen tarvitsi siis kipeästi lisää rahaa. Perimäänsä maaomaisuutta hän oli vuosien varrella ennättänyt realisoida jo useaan otteeseen ja nyt oli vuorossa pieni pläntti Löysäisten kunnan alueella sijainneesta metsästä. Totta puhuaksemme rouvan tarjoama pienen pieni lohko oli viimeinen pala isommasta metsäalueesta, jota hän oli ahdingossaan ajan mittaan pilkkonut ja myynyt huutavassa rahapulassaan. Säälittävä nyyhkytarina oli pitkähkö ja Tuomaan oli sitä ikävä kuunnella, kun hän ajatteli joutuvansa käyttämään hyväkseen eräällä tavalla hädänalaista ihmistä. Mutta puntaroidessaan vaakakuppeja muistutti hän itselleen olevansa myös pesunkestävä kauppias ja kauppamiehen ammatissa tunteille ei aina oikein tahtonut olla sijaa. Tuomas mietti sitäkin mahdollisuutta, että kuulemansa reppanatarina olikin vain eräänlainen vetoomus ja että langan toisessa päässä saattoi sittenkin olla toinen yhtä kovanluokan kauppias, vaikka vanhempi rouvatar olikin.