Elettiin syyskuun ensimmäisiä päiviä. Aurinko paistoi matalalta eikä olisi noussut lakikorkeuteensa enää näin myöhään vuodesta. Säteet tulivat loivasta kulmasta ja kaikkialla oli muutenkin syksyn tuntua. Jokunen puu oli ehättänyt kellastuttamaan muutamia lehtiään ja kuivuneita sellaisia oli varissut kadulle puun juurelle. Ne olivat selvät merkit pitkän ja kuuman kesän päättymisestä. Tuomas ei kesän loppumista murehtinut. Hänellä oli kädet täynnä töitä eikä siinä tuoksinassa paljoa ehtinyt maailman menoa seurata saatikka vuodenaikojen etenemistä vahtia. Suunnitelmansa mukaisesti hänen oli nyt seuraavaksi löydettävä ostaja tonteilleen ja vieläpä sellainen porho, joka olisi valmis rakennuttamaan paikalle lomakylän. Sellainen sijoittaja löytyisi varmasti viimeistään pääkaupungista, mutta aika ei ollut vielä kypsä tähän seuraavaan siirtoon. Jotta kaupan kohde olisi ollut mahdollisimman houkutteleva, piti sen olla kompakti paketti eli juuri sellainen mainio kahdeksan tonttipalstan alue, jota Tuomas oli alun perinkin havitellut. Jäljellä oli vain kolmen tontin hankinta ja sitten koko paketin voisi myydä eteenpäin sievoisella voitolla, Tuomas tuumaili hiljakseen yhtenä iltana vaatimattomassa poikamiesboksissaan. Eräänä aamu mies asteli taas kunnanvirastolle selvittämään jäljellä olleiden kahden tontin omistajia. Hän saikin selville, että kaksi tonttia oli erään eläkeläispariskunnan omistuksessa ja viimeinen hänen havittelemansa maapala kuului Kankaanpäässä asuneelle naishenkilölle, joka maarekisterin tietojen perusteella oli iältään suurin piirtein samoissa ikäluokissa Tuomaan kanssa. Näillä sekoillahan ei tietenkään ollut mitään merkitystä kaupankäynnin kanssa, mutta kun tieto nyt vain oli tällä haavaa saatavilla, niin Tuomas aprikoi siitä olevan jossakin vaiheessa kenties hyötyä. Poistuessaan arkistojen kätköistä myöhemmin samana aamupäivän nuorimies puntaroi, kummanko maanomistajan pakeille hän menisi ensiksi. Lähtisikö hän naapuripitäjään Kankaanpäähän nuorempaa naisomistajaa haastelemaan vai tekisikö tuttavuutta ensiksi eläkeläisparin kanssa. Siinäpä oli pulmaa kerrakseen.

Tuumailun keskellä Tuomaan matkapuhelin soida pärähti yllättäen. Selkeä-äänisen kaukopuhelulinjan toisesta päästä kuului nariseva ihmisääni, joka kuulosti vanhalta rouvashenkilöltä ja rouvahan se siellä totta tosiaan oli, joka puhelun oli aloittanut. Ääni esitteli itsensä vapaarouva Määräläiseksi. Etunimeä ei Tuomas tässä vaiheessa saanut vielä tietää, eikä hän sitä kehdannut kysyäkään, kun kyseessä oli sentään vanhempi henkilö. Eihän nuorimies ollut odottanut mitään tällaista puhelua ja siksipä hän hieman epäröiden kuunteli vanhaa ääntä, joka siis kuulosti kovasti narisevaiselta. Olihan se tämänkaltainen yllätyspuhelu myös kiinnostava. Tuomas ei nimittäin kovin usein saanut puheluita ja silloin kun hän sellaisen sai, näki hän puhelimensa näytöltä, jos joku tuttu soitti. Nyt ruudussa oli pitkä rimpsu numeroita, jotka eivät kertoneet vastaanottajalle mitään. Rouva Määräläinen sen sijaan meni heti asiaan.