Koskenlaskija - osa 94

Nuhjuinen bensa-asema oli kuin reliikki vuosikymmenten takaa. Valkoiseksi aikoinaan maalattu tasakattoinen, kaksikerroksinen rakennus oli ajan hampaan harmaannuttama ja sen seinät olivat nyt tasaisen vaaleasti päivettyneet eri vuodenaikojen mukaan vaihtuneiden säiden armoilla. Toisen kerroksen kaksinkertaiset ikkunaruudut oli nähtävästi pesty edellisen kerran viime vuosisadan puolella ja niitä peittivät oudon väriset virttyneet ruudulliset verhot, joiden kuviointi muistutti seitsemänkymmentäluvun muotikuosia. Katutason myymälä ei ollut koolla pilattu ainakin, kun sen avaruutta tai pikemminkin ahtautta arvioi ulkopuolelta. Sisäänkäynnin rautakarminen ovi oli lasia melkein koko matkalta ja sen molemmin puolin oli isot, miltei maahan asti ulottuneet näyteikkunat, jollaisia jatkui vielä siipirakennuksen puolelle. Myymälän näyttelyikkunoiksi tarkoitetut akkunat oli peitetty vihreänvärisin, tasaisen pölykerroksen päällystämin sälekaihtimin, jotka oli vieläpä käännetty silleen kiinni, ettei sivulliset päässeet sisälle ihan helposti kurkkimaan. Lasioven aivan alareunassa oli kapea peltiläppäinen, puolittain avoimeksi jäänyt postiluukku ja sen päällä oli lasin toiselle puolelle teipattu vaalea, nyt tosin jo hiirenkorvilla kellertänyt arkki, jossa luki tikkukirjaimin yksinkertaisesti vain tilitoimisto. Viereiseen ulokerakennukseen oli oma sisäänkäynti, joka sekin oli näemmä valettu myymälän oven kanssa samasta muotista. Peltiset, ariaalifonttia erehdyttävästi imitoineet majuskelikirjaimet oli ruuvattu suoraan asbestilevyä muistuttaneeseen seinäpinnoitteeseen ikkunoiden yläpuolelle ja ne kielivät selkeällä kontrastilla talon palveluista selvällä suomen kielellä turhia kaunistelematta. Toisessa kyltissä, joka oli kaksikerroksisen osan puolivälissä, luki myymälä ja toisessa eli sivurakennuksen katonrajassa, seisoi kaksitavuinen lainasana: baari. Täälläpäin ei näemmä harrastettu suurten kaupunkien tapaan lontoonkielisiä trendikkäitä ilmaisuja, vaan asiat sanottiin kotimaisesti ja ytimekkäästi sekä ennen kaikkea ymmärrettävästi, niin että mökin likinäköinen ja kaihinvaivaama mummakin tiesi, kummasta uksesta mentiin mitäkin asiaa toimittamaan. Vaikka eipä tuo baari-sana nyt kovin suomalaista alkuperää ollutkaan, mietti Eino rähjäistä tölliä siinä katsellessaan. Eikka tahtoi mennä baariin sisään, sillä tyhjässä vatsassa kurni kamala nälkä, ja baarihan oli suorastaan lupaus apesta, jota oli pikaisesti saatava. Mies ei ollut kohta kellonympärystään syönyt yhtikäs mitään ja kahdesta ovivaihtoehdosta oikea sisäänmeno olikin helppo valita. Tilitoimisto näytti toisaalta pimeältä eli siellä ei tainnut olla toimintaa ainakaan sitten sinä perjantaina, ja Eino vaihtoi askelia kohti sivurakennusta. Voimakas käsi tarttui pitkään bakeliittiripaan ja nykäisi kitisemättömäksi öljyttyjen saranoidensa varassa kääntynyttä ovea sen verran raolleen, että aikuisen miehen sopusuhtainen keho mahtui lähes huomaamattomasti soljumaan hämyisiin sisätiloihin. Sisään astunutta uteliasta asiakasta tervehti ensimmäisenä tunkkainen ja pitkään tuulettamaton sisäilma, johon oli sekoittunut uppopaistimen viikkoja vanhan eltaantuneen rasvan kitkerä haju. Baarissa soi radio tai jukeboksi, ja korvalehtien ohjaamana syvälle tärykalvoille jostain kaukaa kantautunut musiikki soitti Hirvoskaa. Eino tunnisti menevän rytmikkään iskusävelmän, ja se oli tantan takavuosien hitti maitolavojen prinsessasta, joka lienee ollut omakehuinen rallatus laulajattaresta itsestään. Eikka seisahtui ovensuuhun ja jäi seisomaan loimilankojaan puskeneen, lähes puhki kuluneen karvaisen kynnysmaton päälle ja katseli hämillään ympärilleen.

Julkaistu perjantaina 10.5.2013 klo 16:53 Projektit-luokassa.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 93
Seuraava
Oktaavi-iloittelua
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä