Radion sinfoniaorkesterin kevätkauden keskiviikkosarja sai arvokkaan päätöksen helatorstain aattona viime keskiviikkona. Ohjelmassa oli kaksikin Sibeliusta sekä aina niin majesteettinen Pjotr Tšaikovskin (1840-1893) ensimmäinen pianokonsertto b-mollissa. Konsertin päätähtenä vieraili venäläinen huippupianisti Nikolai Luganski, ja sanomattakin lienee selvää, että tilaisuus oli loppuunmyyty jo aikoja sitten. Olin vähällä jäädä ilman lippua, vaikka olin mielestäni hyvissä ajoin liikkeellä jo pari kolme kuukautta sitten. Ensimmäisellä kerralla talvella kun yritin ostaa lippua tähän konserttiin, paikat olivat jo menneet enkä siis onnistunut saamaan tikettiä. Yritin kuukauden kuluttua lopputalvesta uudelleen ja tuolloin oli vapautunut yksi peruutuspaikka, jonka sitten ostin sumeilematta, vaikka paikka ylinnä parvella ei kovin hääppöinen ollutkaan. Tulipa nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa koettua konserttielämys Musiikkitalon seinänvierustalla katonrajassa istuen, jonne tosin esitys kuului erinomaisen hyvin hieman huonosta näkyvyydestä huolimatta. Pikkuisen siinä harmittelin, kun permannolla oli kymmenittäin vapaita istuimia, ja monet siellä vaihtelivatkin paremmille paikoille samalla kun katselin ehkä vähän kateellisena niitä onnekkaita, jotka pääsivät seuraamaan aitiopaikoiltaan hämmästyttävän pianovirtuoosin taianomaista työskentelyä. Toisaalta Tšaikovskin ensimmäinen pianokonsertto ja Luganski vain oli koettava periaatteessa hinnalla millä hyvänsä, joten enpä siinä sitten enempää purnannut sijaintiani ylhäällä kattolamppujen seassa. Tarkalleen ottaen parvipaikat eivät ole lainkaan hullummat mitä tulee äänen dynamiikkaan. Edellisen kerran kuukausi sitten istuin kakkosrivillä bassosektion vieressä enkä tahtonut muuta kuullakaan kuin kontrabassojen pauhaavaa jumputusta.

Kuva

Caroline Doutre ja Naïve

Illan aloitti johdattelevasti Jean Sibeliuksen (1865-1957) sinfoninen fantasia Pohjolan tyttärestä (op. 49). Sävellys syntyi kirjavien vaiheiden ja lukuisten nimiehdotusten jälkeen vuonna 1906. Aihe kiertelee kautta rantain Kalevalaa, joka lienee muutoinkin ollut tuon ajan kansallisromanttisuuden jälkimainingeista kummunnut innoituksen lähde, josta syntyi etenkin kulttuurin saralla paljon ilmentymiä niin sävellyksinä kuin taideteoksinakin. Orkesterijärjestelyjen vaatiman pienen paussin jälkeen lavalle asteli aikamme ykköspianistivelhoihin lukeutuva venäläinen, moneen kertaan palkittu Nikolai Luganski. Sitten kajahtivat ilmoille mahtipontiset tahdit, jotka ovat ehkä jo niin kuluneet, että pianokonserttoa on alettu sellaisenaan pitää jonkinlaisena taidemusiikin populaarimielikuvana. Tšaikovskin b-mollipianokonsertto (op. 23) valmistui vuonna 1874 ja sai heti kättelyssä murska-arviot pianisti Nikolai Rubinsteinilta (1835-1881), jolle säveltäjänero oli teoksensa tavallaan säveltänyt ja omistanut. Pianisti piti teosta mahdottomana esittää, ja kun kuuntelee konserttoa oikein hartaudella, niin Rubinsteinin mielipide on helppo ymmärtää, sillä se vaatii ehdottomasti tähtiluokan tulkitsijan. Konsertto on myös oiva teos pianonvirittäjälle, joka haluaa kuulla soittimen äänialan ääripäästä toiseen. Sävellys on nimittäin varsinaista oktaavi-iloittelua, missä kaksoisoktaaveja juoksutetaan vikkelään tahtiin alhaalta ylös ja ylhäältä alas. Vauhdikkuudestaan ja monivivahteisuudestaan huolimatta Tšaikovski sai muutamat yleisön edustajat pilkkimään. Edessäni alemmalla parvella istui keski-ikäiseltä vaikuttanut mies, joka vaivoin sai pidettyä päänsä pystyssä ja lopulta vajosikin lyhyeen koomaan nuokuttuaan siinä pitkän tovin. Edes kolmannen osan eli allegro con fuocon räjähtävä alku ei herättänyt miestä ja niinpä sitä tutittiin koko seitsemän minuutin mittainen show. Vasta yleisön raikuvat aplodit saivat miehen hereille, ja esitystä seurannut väliaika taisi koitua hänelle pelastukseksi, sillä pääsipä siinä edes vähän jaloittelemaan ja keräämään voimiaan. Toisaalla samaan aikaan leukoja putoili rinnuksiin niin ikään, joten en suosittele tämänkaltaisiin konsertteihin menemistä suoraan töistä, vaan kotona kannattaisi ehkä ottaa pienet torkut ennen iltatilaisuutta. Hieno esitys sai yleisön arvattavasti pauloihinsa. Aplodeerauksesta ei meinannut tulla loppua ja kun käsien mäiskettä oli jatkunut yhtäjaksoisesti jo usean minuutin ajan, sai yleisö mitä halusikin eli encorena venäläissyntyisen Nikolai Medtnerin (1880-1951) kauniin sävellyksen Canzona serenata (op. 38 nro 6) maestron kyydissä ylimääräisenä pianokappaleena.

Tietyllä tavalla isänmaallisesti värittynyt iltakonsertti päättyi Sibeliuksen toiseen sinfoniaan (op. 43). Monet aikalaiset ja monet jälkipolvienkin edustajat ovat yrittäneet selittää tätä vaativaa teosta, joka kantaesitettiin vuonna 1902. Milloin sinfonia on yhdistetty maamme itsenäistymispyrkimyksiin ja toisaalta jopa Mannerheimin johtamien valkoisten vapaussotaan ja sen voitonmarssiin. Sibelius kuitenkin korosti kakkossinfoniansa innoituksen tulleen jostakin Italian aurinkoisista maisemista, missä hän teostaan tuolloin sävelsi. Kuuntelija voi joka tapauksessa tulkita teoksen miten haluaa, ja esimerkiksi finaaliosan mahtavat sävelmät on helppo yhdistää suomalaisuuteen ja ennen kaikkea Sibeliuksen muuhun tuotantoon, sillä teos vilisee tuttuja sointuja ja sävelkuvioita, joita kuulee tavan takaa mestarisäveltäjämme töissä. Toinen sinfonia oli hienosti esitetty ja arvokasta kuunneltavaa. Orkesteria johtanut kapellimestari Hannu Lintu suorastaan eläytyi tehtäväänsä ja sai puserrettua soittajista mielestäni parhaat mehut, vaikkakin olisin toivonut Tšaikovskin pianokonserton toisen osan alussa huilisteilta pikkuisen lisää tunnetta mukaan soitantaan. Nyt alkutahdit kuulostivat kovin konemaisilta ja jäisiltä. Pahempi häiriötekijä syntyi, kun katsomosta kaikui kilpaileva klassinen sävelmä juuri sopivasti Sibeliuksen sinfonian finaaliosan pianissimon kohdalla. Jonkun onnettoman kännykkä hälytti jollakin Mozartin renkutuksella, mikä lienee ollut omistajalleen, toivottavasti, melkoinen häpeän paikka. Kaikkiaan ilta oli koko lailla täydellisesti onnistunut, ja sain kuulla ja nähdä pitkään odottamani esityksen.