Vapaaherran aika näytti jäävän lyhyeksi, ja nyt sitä jo oltiin taas menossa uusien tuntemattomien haasteiden pariin lähes nuoruuden innolla ja ylisuorittajan energisyydellä. Einolla tuntui olevan tulenpalava kiire ja niinpä hän ehdotti yhä vielä kuivia rähmiä silmistään hieroneelle Lorville yhdistettyä aamiaista ja lounasta kohtapuoliin. Oman aamupalansa Eikka oli ehtinyt nälissään hotkia jo aikoja sitten ja valmistautui jo hyvää vauhtia päivän askareisiin, joita hänellä ei tosin ollut suunnitelmissa ja aamuinen puhelu kunnanjohtajan kanssa oli muutenkin pannut ainakin lähiaikojen hektiset agendat uusiksi. Lorvillehan tämä tällainen ilmaiselta haiskahtanut lounasehdotus passasi vallan mainiosti. Hän hyväksyi aina mielellään kaikenlaiset joutavanpäiväiset kissanristiäisetkin, kunhan vain sai maksutta kurnivan vatsansa täyteen eikä tarjottavallakaan ollut niin väliä, kunhan nyt ei aivan sitä itseään kissanruokaa ollut. Miespoloinen kun eli vaivaisilla toimeentulotuilla ja ajoittaisilla työttömyyspäivärahoilla, jollaisia hänen oli lupa nauttia aina niiden pestien jälkeen, jotka olivat hänestä riippumattomista syistä yllättäen päättyneet tuotannollisiin ja taloudellisiin rationalisointitoimiin. Itäeurooppalaisella aikavyöhykkeellä käytettävien ajannäyttäjien viisareiden osoittaessa yhteistuumin kohti taivaan lakea eli selkeämmin ilmaistuna kello kaksitoista sopi molemmille johtajille ja tärskyjen pitopaikaksi valikoitui Einon ehdotuksesta vanha kellariravintola aivan kaupungin sydämessä. Nopeiden ja lyhyiden moikkailujen jälkeen kumpainenkin päätti tahoillaan elektronisen puheyhteyden. Lorvi jätti vanhan nokialaisen hyvin palvelleen peruspuhelimensa pienelle yöpöydäntapaiselle alustalle ja antoi se vaipua mekaaniseen unitilaan omia aikojaan samalla kun itse oikaisi ruotoa heittäytymällä takaisin asteittain viilentyneelle sängynpohjalle. Miehen tunkeva katse nauliutui valkoiseen kattoon tuntemattomaan kohtaan, jota ei ollut erikseen millään muodoin merkitty, ja tuijotus oli enemmänkin okulaarinen lihasrentoutus samaan aikaan kun aivojen työmuisti yritti muistella hetki sitten päättyneen dialogin yksityiskohtia ja ennen kaikkea sen seurauksia lähituntien aikana. Lorvi makoili selällään ja nosti kädet rentoina rinnalleen tyytyväisen onnellinen ilme kasvoillaan ja suunnitteli samalla, miten opastaisi ystäväänsä menestyksekkääseen työnhakuun. Tosin pitkään hän ei autuaassa vaaka-asennossaan ehtinyt unelmissaan loikoilla, sillä tarjottuun lounaaseen oli aikaa jäljellä enää tunnin verran ja perillekin piti vielä ehtiä ajoissa kaukaa kaupungin laitamilta, josta onneksi vikkelä metrojuna kyyditti tuossa tuokiossa keskustaan himoinneet kansalaiset sen enempää asiaa mutkistamatta. Kohta Lorvi sitten jo pomppasikin laveriltaan siistiytymään edustuskuntoon ja pukeutumaan kelvolliseksi ihmisten ilmoille.