Koskenlaskija - osa 87

Sähkömekaaninen, radiolla ja punaisilla nestekidenumeroilla varustettu herätyskello pärähti änkyttämään äänekkäällä summerillaan tasaisen katkonaista hälytystä täsmälleen varttia vaille kuusi alkuillasta. Jonkinlaista koiranunta nukkunut Eino säpsähti hereille ja nousi istumaan miellyttävän pehmeäpatjaisen laidattoman sänkynsä reunalle ja hamuili toisella kädellä kellon merkkiäänen katkaisevaa vipulaattoria. Kelloradion kyljessä ollut pienoinen liukukytkin vaihtoi naksahtaen asentoa ja epämiellyttävä, korvia raastanut tuuttaus lakkasi yhtä äkisti kuin seinään ajaneen auton matka. Huonossa asennossa ja vanhan ukon tavoin kyyryssä istunut hahmo odotteli vielä hetken ja kaiketi ajatustensa selkiytymistä ennen kuin vihdoin oikaisi itsensä seisomaan ja siistiytymään eriön puolelle. Kummalliseen ilta-aikaan tulleelle herätykselle oli luonnonmukainen selitys. Eino oli menossa samana iltana konserttiin eikä halunnut nukkua esityksen aikana ja niinpä hän katsoi varmimmaksi koisia aikaisesta herätyksestä johtuen kertyneet univelat ennen iltatilaisuutta, jotta voisi kirkkain ajatuksin seurata musiikkipitoista esitystä. Pitkään odottamansa konsertti oli piakkoin alkamassa, mutta Einolla ei ollut vielä kiirettä ja hän päätti kävellä läheiselle musiikkihallille, kun kerran ilta oli raikas ja kuulas ja juuri sopiva lyhyelle paseeraukselle. Liputhan tämä kulttuurinautiskelija oli hankkinut hyvissä ajoin jo kuukausia aiemmin. Vanhojen kokemustensa pohjalta Eino tiesi joidenkin suosittujen konserttien olevan loppuunmyytyjä, joten lippuostoksille oli toisinaan syytä lähteä jopa parikin kuukautta ennen ensi-iltaa. Näin taisi olla tänäkin iltana, kun konserttisalissa oli kajahtava eräs suosittu yhdeksäs sinfonia uudesta maailmasta, vaikka eipä tuosta konserttikäynnistä mitään tämän kummallisempaa seikkailua virinnyt, joten turha kait siitä on tämän enempää yrittää olematonta asiaa nyhtää.

Paljon mielenkiintoisemmaksi asiainhaarat muuttuivat muutaman päivän kuluttua, kun juhlavasta mokasta keitettyä aamukahviaan ryystäneen Einon puhelinkapula kimahti soimaan eräänä aamuna siinä pian yhdeksän jälkeen. Etevien ja samalla myös suurella osumatarkkuudella nokialaisten tietoliikenneinsinöörien suunnitteleman ja vähintäänkin yhtä etevien saman alan mekaanikkojen rakentaman telefonilinjan toisessa päässä oli tuttu ääni Löysäisistä, sieltä jostain maan länsiosasta, suunnasta, jota Eino ei ollut kunnolla vielä hahmottanut kartalta, hänelle kun maailma kehä kolmosen ulkopuolella tuntui olevan yleistä periferiaa. Kunnanjohtaja Latvala-aho yllätti tuoreelta painomusteelta yhä löyhkäävää tabloid-kokoiseksi kutistunutta sanomalehteä puoli huolimattomasti selanneen aamutakkimiehen, joka ilmiselvästi oli ilahtunut tästä odottamattomasta soitosta. Ääni kuulosti tulleen jostakin etäältä ja ikään kuin vielä kauempaa kuin viime kerralla tai sitten Eino muisti väärin. Joka tapauksessa kunnanisän ääni tuli kuin tynnyrin pohjalta, ja siitä Eino päätteli etäisyyksien hänen ja Löysäisten välissä olevan melkoiset tai sitten ääntä vääristi vanha kunnon käsivälitteinen sentraali, jollaiseksi Eino kuvitteli tuon takamaiden kunnan puhelininfrastruktuurin. Varovainen nariseva miehen ääni kuulosteli ensi töikseen, ettei vain ollut herättänyt puhelun saajaan, johon puheena oleva puhelun saaja vastasi negatiivisesti tarkoittaen, ettei vastikään käynnistynyt telekommunikointirupeama suinkaan ollut häiriöksi vaan paremminkin päinvastoin. Kuntamies Latvala-aholla oli miellyttäviä uutisia, ja se olikin tärkeä syy soittaa Einolle heti tällä tavoin virastoajan käynnistyttyä. Eikka istui jo valmiiksi tukevasti keittiön yksinkertaisella, jostakin ruotsalaisperäisestä huonekalutavaratalosta halvalla hankitulla tuolilla ja höristi kuuloelintään terävimmilleen. Johtaja kertoi saaneensa Einon työhakemuksen muutaman päivä takasiapäin ja katsoi sen tiimoilta asiakseen ottaa yhteyttä kutsuakseen työtä vailla olleen hakijan työhaastatteluun ihan paikan päälle sinne Löysäisten kunnantalolle. Eino oli jokseenkin hieman yllättynyt, mutta iloinen kuultuaan tämän uutisen, vaikka eipä hänellä oikeastaan mitään todellista tarvetta ollut hakea niitä töitä, mikä tarkoitti lähinnä sitä, että olipa johtajan soiton tarkoitus ollut mikä tahansa, ei se olisi masentanut hiljattain oloneuvokseksi päätynyttä kaupunkilaismiestä.

Julkaistu keskiviikkona 1.5.2013 klo 9:53 Projektit-luokassa.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 86
Seuraava
Koskenlaskija - osa 88
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä