Eino oli saanut puhelun matkapuhelimeensa. Näinä nykyaikoina tapaus ei ollut lainkaan ihmeteltävää, mutta niitäkin aikoja Eino oli elellyt, jolloin langattomaan radiopuhelimen kaltaiseen värkkiin pälpättäminen keskellä katua olisi saanut ihmiset joko hämmästyneiksi tai sitten ohikulkijat eivät olisi moista ilmiötä kyenneet tajuamattomuudeltaan edes huomaamaan. Jotkut olisivat kenties aavistelleet siinä filmattavan piilokameraan seuraavaa sketsiä, mutta pari tuhatta vuotta ajanlaskun jälkeen kehitys oli harpannut sellaisia aimoaskeleita, että tikkuaskin kokoinen metallivempele todellakin vei puheen maailman ääriin ja toi sieltä toisen takaisin ja näin siis mahdollisti tuo kommunikaatioihmeen, josta vielä jokunen sata vuotta sitten olisi poltettu noitaroviolla ja varmuuden vuoksi vielä hukutettu lähimpään järveen, ja nykymittapuun mukaan tämän julman kohtelun olisi saanut varmaankin jo pelkästään sillä, että aveskeli suutaan ja päästeli ääniä ikään kuin olisi käynyt keskustelua näkymättömän kanssaihmisen tai peräti itsensä pirulaisen kanssa. Eikalle soitto keskellä katua oli kuitenkin yhtä tavallista kuin paseeraus Bulevardilla ja hioutuneeseen tapaansa hän luuriinsa vastailikin.
- Terve Lorvi!
Soittajan oikea etunimi oli Arvi, mutta Eino tervehti tuttuaan tämän kaikkien tuntemalla lempinimellä, joka viittasi miehen saamattomaan lorvintaa ihannoivaan elintapaan ja oloneuvoksen huolettomaan elämäntyyliin. Ennen kuin telefoni oli aloittanut kiireisen nousunsa lähtösijoiltaan vasemman korvan jatkeeksi, oli Eino ehtinyt vilkaista soittajan nimen ihmevärkkinsä nestekiteiseltä esitysalustalta. Tuttujen nimet ilmestyivät kuin taikaa moniväriselle pikkutelevisiolle eivätkä kaverit päässeet koskaan yllättämään Eikkaa.
- Moron! Mitä mies? Onko paha paikka?
Einoa huvitti Lorvin sanat. Miten kukaan voi enää tänä päivänä aloittaa matkapuhelun kysymällä, onko paha paikka? Oikeastaan vielä kammottavampi kysymys olisi tiedustellut, missäpäin soiton vastaanottaja juuri parhaillaan sijaintiaan piteli. Joskus vuonna yhdeksän ja viisi kysymys olisi ollut hyvin relevantti ja mitä mainioin tapa aloittaa muuten täysin tarpeeton telekeskustelu. Eihän soittaja oikeasti sillä sijaintitiedolla mitään tehnyt, mutta jotenkin siitä kysymyksestä vain oli tullut koko kansan aloitusfraasi, josta onneksi vuosien mittaan päästiin eroon tai ainakin sitä esitettiin vähemmän.
- Oon tässä Aleksilla, Kolmen sepän aukiolla. Sitä sä olisit kuitenkin kohta kysellyt.
Eikka päätti heti alkuunsa kertoa olinpaikkansa Lorville, jotta näin välttyisi seuraavalta tyhmältä kysymykseltä ja päästäisiin kenties suoraan asiaan. Lorvillahan ei muuta ollutkaan kuin aikaa ja siihen kuuluisi myös turhanpäiväiset ajanvietteiset jaaritukset ja hyödyttömät kysymykset kuten nyt vaikkapa se, että mistä kukin kulloinkin itsensä löysi puhelinaparaatin pärähdettyä Lorvin soitosta. Tätä soittoa Eikka ei olisi toivonut ja valmistautui nyt kaikella mielikuvituksellaan saadakseen siitä mahdollisimman lyhyen, eikä hän ollut ainoa Lorvin uhreista, joka näin ajatteli. Kukaan ei oikein huolinut keskustella Lorvin kanssa muuten kuin tiedustellakseen, milloinka tämä maksaisi kohta vuosikertaviinien iän saavuttaneet pikavippinsä takaisin. Ne rahalainat moni oli hiljaa mielessään diskontannut ja antanut anteeksi tietäen, että sana laina tässä kohtaa tarkoitti paremminkin lahjaa, josta verottajakin olisi ollut lahjaverotuksellisesti kiinnostunut. Näitä taustatietoja vasten Lorvin puhelut eivät siis olleet kovin haluttuja etenkään, kun harvoin mies otti oma-aloitteisesti puheeksi takaisinmaksun. Einoa oli varoiteltu moneen otteeseen ja hän olikin aina pystynyt torjumaan ja herrasmiesmäisesti kieltäytymään Lorvin raha-anomuksista, jotka tulivat tyypillisesti ohimennen verhoiltuina tavallisen diskuteerauksen sekaan. Useimmiten juttu alkoi jollakin hyvällä ja tuottoisalla liikeidealla, johon tarvittiin alkupääomaa ja joku investoija, joka sitten saisi sijoitukselleen huomattavan tuoton, jollaista mikään pankki kuunaan pystyi maksamaan.