Kyläilemässä ollut Eino oli laskenut kofeiinijuomasta tyhjentyneen fajanssikuppinsa asetteineen kahvipöydälle ja oli valmiina kuulemaan Hulda-tätinsä asennon vakavoitumisesta päätellen epäilemättä tärkeää asiaa. Tätimuori kertoi ystävänsä kunnanjohtajan etsivän kunnan palvelukseen osaavaa ja taitavaa koskenlaskijaa. Pienen Löysäisten pitäjän nykyinen koskenlaskija oli jäämässä viettämään hyvin ansaittuja eläkepäiviä, joiden määrää kukaan ei kyennyt tässä vaiheessa vielä vuorokausien tarkkuudella ennustamaan, ja tehtävään etsittiin nyt vähintäänkin yhtä etevää seuraajaa. Tässä hieman salaperäiseltä haiskahtaneessa työnhaussa vanha herra kunnanjohtaja Latvala-aho oli kääntynyt luotettavan ja pitkäaikaisen ystävänsä Hulda-tädin puoleen arvellen tämän tuntevan tai ainakin suhteillaan löytävän sopivan ehdokkaan kunnanisän tarjoamaan delikaattiin toimeen. Eino kuunteli kertomuskoneeksi heittäytynyttä tätiään ymmärrettävästi kuin puulla päähän lyötynä. Täti ei oikein tuntunut tietävän, minkälainen virka tämä koskenlaskijan vakanssi oli ja vielä vähemmän siitä tiesi mitään suurta kysymysmerkkiä päänsä päällä pyöritellyt Eino-rukkanen eikä tarkkaa tietoa tainnut olla tämän tarinan lukijoillakaan, joten moni taho kaipasi tätimummelin epämääräiseen sepustukseen huomattavaa selvennystä. Kunnan asioista hyvin vähän perillä ollut Hulda ei tällä erää kyennyt ratkomaan Einolle arvoitukseksi jäänyttä kysymystä, joten seuralaiset päättivät vaihtaa ainakin nyt toistaiseksi puheenaihetta vielä siksi aikaa, kun siskonpoika oli vieraisilla. Täti kehottikin uteliaisuuttaan näyttävästi julki tuonutta sukulaismiestä ottamaan itse yhteyttä kaikkitietävään kunnanjohtajaan ja avaamaan arvoituksen selvällä ja rehellisellä suomenkielisellä kysymyksellä, sillä Huldakin edusti jo sitä ikäryhmää, joka osasi kokemuksen syvällä rintaäänellä opastaa vanhan kansan monessa sukupolvessa jalostuneella viisaudella, ettei kysyvä tieltä eksynyt. Loppuiltapäivä kuluikin sitten tulevia kyläilyjä suunnitellessa. Ajoittain yksinäisyyttä potenut tätitantta toivoi Einon visiteeraavan useammin tai ainakin soittelevan hiljattain hankkimaansa matkapuhelimeen, jota muori kovasti halusi päästä käyttämään muutoinkin kuin vain hätistellessään toivomattomia lehtitilausten myyjiä. Niin vaan kaikki päättyy aikanaan, ja niin oli myös Einon perin harvalukuisten vierailujen joukkoon lukeutunut käynti tulossa sillä kertaa päätökseen ja kohtapuoliin oli aika heittää taas talvipalttoo niskaan ja jättää ihastuttava täti omiin oloihinsa. Eino nousi jaloilleen ja suoristellen korjaili hieman vaatetustaan ja saman teki Hulda. Molemmat astelivat rauhallisesti vaappuen muutama tunti aiemmin tutuksi tulleen tampuurin puolelle, missä pimeässä vaatekaapissa koko vierailun ajan roikkua nököttänyt mantteli jo kärsimättömästi odotti isäntänsä pyöreäpäisiä hartioita kannattelemaan kovapuisen ja epämiellyttävästi muotoillun majurihenkarin sijaan. Vartta ympäröineellä hienoisella, noin muutaman millimetrin korkuisella vaaleammalla punoksella koristellut, mustilla villasekoitesukilla päällystetyt jalkaterät sujahtivat vuoron perään talvikelissä tuskin havaittavasti kulumaan päässeihin kenkiin, joiden pyöreät nauhat kiristyivät kaksin käsivoimin vedettyinä päätyen viimein tavalliseen rusettisolmuun. Toiseksi viimeisenä manööverinä Eino puki ylleen raskaan talvitakkinsa ja viimeisteli vaatetuksen nostamalla kippurakarvaisen lammasturkislakkinsa päänsä lämmittimeksi.