Löysäisten maalaiskunta oli siitä erikoinen ihmisten asuttama taajama ja kotoinen asuinpaikka, että sen kunniakkaat asukkaat pitivät tai paremmin ilmaistuna suorastaan rakastivat tavallisen arkisen elämän tasaisuutta ja rauhallisuutta, mitä tuli kaikenlaiseen vouhottamiseen ja kiireiseen elämänmenoon. Nämä hyvät ihmiset halusivat yksinkertaiselta elämältään varmaa ennustettavuutta ja nämä rauhalliset ihmiset elivät perinteisiä rutiineja noudattaen ja halusivat olla joka hetki varmoja, että luotettavana pidetty aurinko nousisi taivaalle vielä seuraavanakin päivänä. Löysäisläiset kavahtivat kaikenlaisia yllätyksiä ja arvaamattomia tilanteita. Voitaisiin jopa sanoa, että kuntalaiset taisivat pahimmillaan mennä täysin lukkoon tai ainakin heiltä loppuivat lyhyessä ajassa hyvät neuvot, jos yllättävä tilanne pukkasi päälle ja yllätti asukkaan niin sanotusti housut kintuissa. Kirkonkylän ja tietysti koko kunnan väki ei ollut muuta maan kantaväestöä sen enempää uskonnollisempi kuin kuka tahansa muukaan rehellinen suomalainen, mutta kyllä kylästä löytyi niitäkin, jotka vielä joka sunnuntai kiirehtivät keskustan puiseen evankelisluterilaiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen ja kuuntelemaan päivän epistolaa sekä kunnioitetun kirkkoherran tai milloin tämä ei ollut pulpetissaan, niin häntä avustaneen, yleensä virkaiältään nuoremman kappalaisen asiallista ja opettavaista saarnaa, jota jokaisen hartaan läsnäolijan tuli kovalla puisella penkillään kuunnella korva tarkkana ja mieluusti ottaa siitä vielä opikseen ja elämänohjeeksi ainakin seuraavaan sunnuntaihin asti. Muitakin havaittavia rutinoituneita tapoja kylästä löytyi, jos vain osasi tarkkailla ihmisiä ja mieluusti vielä sellaisella psykologisella asenteella, että huomaamattomimmatkin käyttäytymiset tulivat havainnoijan tietoisuuteen. Työläiset olivat nimittäin kovasti säntillistä väkeä ja vaikka monissa firmoissa ja kunnan viroissa olikin vallalla liukuva työaika, käyttivät työntekijät tuota etua kitsaasti saapuen lähestulkoon päivittäin joko tasan seitsemältä tai kahdeksalta tai viimeistään yhdeksältä työpaikalleen, mutta harvemmin ketään nähtiin liikkeellä näiden tasatuntien välissä, mikä ihmetytti ainakin paikallisiin tapoihin tottumatonta Einoa, joka ensi töikseen pani merkille työmiesten ja virkanaisten, voi miten vanhanaikainen ja sukupuoliroolisidonnainen ilmaisu tuli tuossa annettua ja mitä kirjoittaja nyt mitä nöyrimmin pahoittelee ja punastellen tässä moisia kirjoituksiaan lukijalta anteeksi pyytelee, täsmällisyyden.