Koskenlaskija - osa 163

Linja-auto kaartoi viimeisillä minuuteillaan Kampin maanalaiseen terminaaliasemaan ja oli lopulta vain yksi tai kaksi minuuttia suunnitellusta aikataulustaan jäljessä. Sellainen pieni myöhästyminen ei haitannut ketään, ja matkustajat astuivat ulos bussista joku kuljettajaa kiitellen, mutta enimmäkseen hiljaiset ihmiset kiirehtivät omille teilleen mitään sanomatta. Linja-autoasema oli sokkeloinen eikä Tuomas tahtonut aluksi hahmottaa sijaintiaan maan alla. Seuraten ohutta ihmisvirtaa mies löysi läheiset rullaportaat ja nousi niillä taas niin sanotusti ihmisten ilmoille päivänvaloon. Seuraava vaihe oli löytää Määräläisen rouvan asuinkortteli jossakin päin Töölöä. Kaiken järjen ja käsityksen mukaan Tuomas seisoi jo lähellä kohdettaan pyöritellessään silmiään Narinkkatorin aukiolla. Kello oli noin kaksitoista, ja Oksasenkadulle oli kartan mukaan matkaa vaivainen vajaa kilometri. Reitti näytti kuitenkin sen verran monimutkaiselta sanan varsinaisessa merkityksessä, että Tuomas päätti heittäytyä taksin vietäväksi, vaikka matkaa nyt ei ollut juuri nimeksikään. Taksiauto löytyi helposti läheltä Lasipalatsinaukiota ja kermanvärisen Mersun nahkainen takaistuin sai pian matkustajan. Tuomas antoi osoitteen ja kuljettaja polkaisi dieselkoneen vauhtiin. Parissa minuutissa auto jo seisoikin hiljaisella töölöläiskadulla, ja Tuomas maksoi matkansa, jonka jälkeen taksi kaahasi jonnekin pois näköpiiristä, ja Tuomas asteli ulko-oven eteen. Rappukäytävään ei ollut menemistä noin vain, koska ovi oli lukossa. Aina ei näin ollut ollut. Ennen vanhaan ulko-ovista saattoi kävellä sisään kuka tahansa ja milloin lystäsi. Ovia pidettiin lukittuina vain öisin, ja talonmies kierteli iltaisin lukitsemassa niitä ja taas aamulla availemassa ne kaiken kansan käyskenteltäviksi. Nykyajan rajat avannut maailmanmeno oli kuitenkin vienyt asiat siihen malliin, että ovet oli pidettävä lukittuina kaiken aikaa ja ovenpieliin oli ilmestynyt ovisummerit ja parhaimpiin taloihin jopa pienet kamerat, joilla asukkaat kykenivät ennakkoon varmistamaan sisään pyrkivän tulokkaan. Niin oli käynyt vapaarouva Määräläisenkin asuintalossa, jonka ulko-oven reunaan oli joitakin vuosia sitten asennettu rivi painonappeja pieneen metalliseen rasiaan. Jokaisen napin vieressä oli paikka nimelle ja jokainen pikkuruinen painonappi oli numeroitu asunnon numerolla. Asukkaat eivät olleet näköjään halunneet laittaa nimiään summeripainikkeen viereiseen tilaan ja niin olivat kukin nimettömiä. Tuomas oli saanut rouvan asunnon numeron edellisen päivän puhelun aikana ja tiiraili sitä nyt alumiinirasian painikerivistöstä. Numero löytyi ja oikean käden etusormi nousi ilmaan ja kohottautui valmiina painamaan pyöreää summerikosketinta. Kuului epämääräinen rääkäisyä muistuttanut ääni ja se oli merkki tekniikan toimivuudesta. Kaiketi viesti meni samalla myös asuntoon ja antoi merkin asukkaalle ulkona odottavasta vieraasta. Tuomas jäi odottamaan hieman jännittyneenä ja hermostuneena vastausta, joka pienen tovin kuluttua sitten kuuluikin epämääräisestä suunnasta ja jos oikein tarkkaan höristi korviaan, saattoi äänen paikantaa summerirasian yläosassa olleeseen mustaan mötikkään.

Julkaistu maanantaina 16.9.2013 klo 17:29.

Edellinen
Lintsin loppukesä
Seuraava
Koskenlaskija - osa 164
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä