Tuomas ei aikaillut ja yön hämärässä hän sovitti Rositalta saamansa avaimen hytin oveen ja väänsi sitä lukkopesässä hitaasti myötäpäivään kunnes saranat antoivat myöden ja ovi avautui ensin muutaman sentin ja sitten juuri sen verran, että Tuomas pääsi kurkistamaan käytävän molempiin suuntiin. Valaistussa käytävässä ei ollut ristin sielua, ja niinpä karkulaisemme uskaltautui ahtaasta kammiostaan ulos sulkien samalla oven perässään. Mies otti varoen muutamia askelia tulosuuntaansa tarkkaillen ympäristöään kuin vaaniva haukka. Edessä oli raput yläkannelle. Tuomas kapusi portaat ja kuikuili kannelle päästyään ympäriinsä. Vieläkään näköpiirissä ei ollut yhtään ketään, ja pakeneminen kelluvasta vankilasta tuntui sujuvan tähän mennessä epäilyttävän vaivattomasti, mikä pani Tuomaan mietteliääksi, josko tämä sittenkin oli vain katala ansa hänen päänsä menoksi. Nuorimies huokaisi hiljaa ja totesi itsekseen, menipä sitten syteen taikka saveen, niin nyt mennään eikä meinata. Tumma varjo hiipi kärppänä kantta pitkin melkein kaksinkerroin taitettuna, ettei vain kukaan olisi nähnyt omilla teillään kulkenutta hiipparia. Laivalla oli yhä ihmeellisen hiljaista, vaikka valaistus oli päällä. Mistään ei kuulunut inahdustakaan, kun Tuomas vihdoin ja viimein pääsi paatin peräosaan, josta oli astinlauta suoraan veteen. Sanaton hiippailija kyyristyi pieneksi mytyksi reelingin vieressä olleen kannellisen laatikon taakse ja loi jälleen skannerimaisen katsauksen eri puolille jahtia niin sivuille kuin vähän ylemmäksikin, missä sijaitsi autioksi jäänyt aurinkokansi. Tuomas arveli vieressään olleen tarvikearkun sisältäneen sukellusvarusteita, niin kuin Rosita oli aiemmin antanut ymmärtää. Hän raotti lukitsematonta kantta ja työnsi oikean kätensä sisään näkemättä kunnolla, mitä astia piti sisällään. Herkät sormet tunnustelivat nihkeää ja kumimaista materiaalia, ja samalla sormien omistajan kasvoille levisi hillitty hymy. Laatikossa taisi sittenkin olla Rositan lupaama märkäpuku ja muita varusteita. Ennen kuin Tuomas nosti kannen kokonaan ylös hän tarkisti vielä kertaalleen, ettei kukaan ollut tällä välin äkännyt hänen puuhiaan. Buenos Aires edustalla poukaman keskellä kellunut alus oli edelleen hiljainen kuin hautausmaa ja laineiden tasainen liplatus oli ainoa ääni, jonka yön äänettömyydessä saattoi kuulla. Tuomas keskittyi kirstuun, jossa oli useita pukuja, kalastusvälineitä, tarvikkeita ja jopa käsiharppuuna, vaikkakin ilman keihästä, jollainen yksi kolmikärkinen sellainen tosin lojui laatikon pohjalla. Arkusta nousi musta solukuminen, kaksiosainen märkäpuku, jonka pitkälahkeista alaosaa Tuomas sovitteli ensin jalkojen päälle selvittääkseen sen koon. Vaate osoittautui rahtusen verran ehkä liian knaftiksi ja se päätyi takaisin laatikkoon, josta nousi heti perään numeroa isompi vaatekappale ja sille myös samaa kokoa ollut pitkähihainen yläosa pariksi. Hermostuneen nuorenmiehen katse kääntyili vähän väliä ympärille, mutta hiirenhiljaisuus oli rikkumaton ja Tuomas sai hääriä häiriöttä omissa oloissaan. Puisen säilytyssarkofagin perukoilta löytyi läpinäkyvä suurehko kalasaaliiden säilyttämiseen tarkoitettu muovipussi sekä rulla hopeanharmaata ilmastointiteippiä, jotka jäivät lakatulle kannelle odottelemaan kohta alkanutta rooliaan. Tuomas riisui nahkaiset kenkänsä, puuvillaiset lyhytvartiset sukkansa ja lyhythihaisen kauluspaitansa sekä lopuksi vielä kevyet kangashousunsa ja sulloi vaateparinsa muovipussiin kiertäen sitten vielä muutaman kierroksen kaiken pelastavaa, sitkeää jeesusteippiä pakkauksen ympärille. Teippirullasta irti vedetty nauha siirtyi pitävään purentaan poskihampaiden väliin, josta topakka riuhtaisu katkaisi sopivan mittaisen palan. Seuraavaksi märkäpuku vaihtoi omistajaa, kun Tuomas ahtautui asuun henkeään pidätellen ja yrittäen välttää kaikkia mahdollisia ylimääräisiä ääniä. Ilmastointiteipin rullasta irtosi vielä noin puolitoistametrinen kappale, jolla kätevät sormet liimasivat vaatekassin vyötäisille niin, että nyytti jäi selkäpuolelle ja siten siis häiritsi liikkumista mahdollisimman vähän.