Kookkaan vaatekaapin lattia tai oikeammin pohja oli peitetty paksulla huopamatolla, joka ulottui komeron alapohjan reunasta reunaan verhoten koko alan saumattomasti. Tummanruskeaa mattoa ei oltu kiinnitetty alustaansa, joten sen sai helposti nostettua paikoiltaan, jolloin tatamin alta paljastui, totta kai, paljas kaapin pohja tai lattia, miten kukin tämän kyseessä olevan tason nyt sitten haluaa mieltääkin. Lisää kummallisuuksia tuossa salaperäisessä komuutissa oli luvassa, sillä peittävän maton alla oli piilossa miehenmentävä saranoitu lattialuukku, joka johti talon alla olevaan normaalikorkuiseen kellarikerrokseen. Ahtaat ja huojuvat valurautaiset kierreportaat oli ruiskumaalattu mattamustalla maalikerroksella ja niiden kolmionmalliset askelmat oli valmistettu rautaritilöistä, joissa oli liukastumista estävät terävähköt nypyt. Petollisilta näyttäneet portaat viettivät muutamassa kierroksessa alas eikä niiden ulkolaitaa reunustanut minkäänlainen kaide tai tuki, joten portaikkoa käyttävän tuli kulkea niissä suurta varovaisuutta harrastaen ja keskitolpasta kiinni pitäen niin hitaasti, ettei mahdollinen keskipakoisvoima olisi temmannut nousijaa tai laskijaa sivusuunnassa pois kurssista. Hökötys olisi jonkun vaativamman asukkaan mielestä ollut keskentekoinen, mutta niin oli tarkoituskin, sillä näitä spiraalirappuja käytettiin vain äärimmäisessä hädässä ja erityisen tilapäisissä tilanteissa. Lattialuukun päälle levittäytynyt matonkaistale oli tarranauhalla löysästi kiinnitetty luukun kanteen niin, että kun klahvi portaita pitkin laskeutuneen henkilön perässä sulkeutui, laskostui matto huomiota herättämättömästi takaisin luukun päälle ikään kuin sen alla ei olisi mitään ollutkaan.

Eittämättä sankarimme Tuomas oli nyt ensimmäistä kertaa, ellei jostain toisin todisteta, käyttänyt tätä kätevää salakäytävää paetessaan taloonsa tunkeutuneita ilkimyksiä. Varmuuden vuoksi hän oli vielä lukinnut luukun alapuolelta liu’utettavalla metallikielekkeellä, vaikka normaalisti aukkoa ei säpissä pidettykään ihan jo siltäkin varalta, että siitä piti joskus päästä vapaasti kulkemaan. Arvaten myös velmujen käyttämän edistyksellisen teknologian pimeänäkölaitteineen Tuomas oli pukenut ylleen tuhdit vaatteet sekä kovapohjaiset kengät, jotta taaskaan ilmiantavasta ruumiinlämmöstä ei olisi jäänyt mitään jälkiä roistojen seurattavaksi. Vaatehuoneenkin lattia oli lämmitetty, joten siitä ei sen paremmin erottanut avojaloin kuljettaessa jättäytyneitä jalanjälkiä, jos olisi sattunut käyskentelemään paljain varpain. Isosta kellarista puolestaan johti useita ulosmenoteitä, kuten tavallinen autotallin ovi ajoluiskalle ja tavanomaisen kokoinen ulko-ovi jalkakäytävälle johtavan polun edessä. Yksi pakoreitti sen sijaan oli ahdas ja kapea ja vaivoin aikuisen miehen mentävä pimeä käytävä, jonka leveys ja korkeus olivat jotakin siinä noin metrin luokkaa. Tämänkin reitin salainen suuaukko oli huolellisesti pimitetty kellarien seiniä peittäneiden puupaneelien taakse niin, ettei sitä ensi silmäyksellä olisi millään voinut sieltä hoksata. Piilotetuilla saranoilla avautunut lattiasta kattoon ulottunut ohut paneeli kätki taakseen sementistä valetun ryömittävän tunnelin, jossa ei ollut valoja ja jonka pituus tuntui ikuisuudelta ainakin siinä kontanneelle pakenijalle. Tuomas oli kuitenkin viisaasti varustanut pakoreittinsä kumipyöräisellä lavetilla, jonka päälle saattoi käydä selinmakuulle ja neliskanttisen maanalaisen putken kattoon kiinnitettyjä metallikahvoja apunaan käyttäen vetää itsensä riuskan nopeasti hormin toiseen päähän ison korttelin toiselle puolelle. Siellä kaita rööri yhdistyi kankealla lukitusmekanismilla suljetun paksun rautaoven takaa kaupungin julkiseen viemäriverkostoon, josta olikin sitten enää lyhyt matka kadulle nousten kunnallisteknikoiden rakentamasta kulkuaukosta ihmisten ilmoille.