Sää ei ollut missään tapauksessa mikään mainioin harmaan taivaan pudottaessa kylmää vettä, jos ei nyt aivan kuin saavista kaataen, niin ainakin ihan riittävän läpikotaisin kastelevasti ja runsaanpuoleisesti. Säätila oli ollut epävakainen jo muutaman päivän ajan eikä sunnuntaista oikein ottanut selvää, kun aamulla vielä aurinko yritti pilkistellä utuisen pilviverhon takaa, mutta viimeistään iltapäivällä se riemu sitten lopulta ratkesi, kun Esteri antoi tulla ahteristaan. Eino oli palannut stadiin ja sadatteli kosteita kelejä, jotka uittivat miehen likomäräksi tämä kun oli jättänyt tuona ajankohtana tuiki tarpeellisen sateenvarjon kämpilleen. Puolittaisia juoksuaskelia soinnuttivat melkein valehtelematta oliivinkokoiset vesipisarat, jotka ensin kastelivat matkallaan alas tulleessaan ja maahan mätkähdettyään kaksinkertaistivat kastelevaisen tehonsa roiskittuaan märkää sitten vielä alakautta puntinsuusta sisään nilkkoihin. Kuka tahansa onneton sateensuojaton ja sadetakiton olisi tuossa samassa jamassa antanut kuulua ärräpäitä, vaikka eipä se noituminen luonnonvoimille mitään tietenkään mahtanut. Taivas pudotti alas ihan mitä vain ja milloin tahansa, eikä se kysynyt ihmiskunnalta toivomuksia yllätyslahjojensa sisällöstä tai aikataulusta, toisin kuin joulupukki, jonka tulosta saattoi olla melko hyvin perillä katsahtamalla pelkästään kalenteriin siinä joulun tienoilla, ja lahjatkin oli usein vielä itse toivottuja. Ja kovinpa yksipuolisiakin taivaankannen antimet tuppasivat olemaan, kun aina ne jotenkin liittyivät veteen ja sitä kautta siis märkyyteen. Vedentuloa kotitalonsa rappukäytävään paennut popliinitakkinen mies oli ollut kadulla lähestulkoon ainut kulkija, ja kukapa nyt tuollaisessa kaatosateessa vapaaehtoisesti olisi muutenkaan käyskennellyt ellei sitten omistanut koiraa. Takista valui läpinäkyvää, kaupungilta haissutta nestettä porrashuoneen kiviselle lattialle ja litisevät kengät merkkasivat sille samaiselle permannolle sisääntulijan reitin vesileimoillaan. Polkua olisi voinut seurata ainakin muutaman metrin, mutta mitä pidemmälle ja syvemmälle portaikkoa Eino eteni, sitä kuivemmiksi pitkät askeleetkin kävivät. Jotakuinkin välittömästi sisään poikamieshuoneistoonsa päästyään Eino viskasi märän poplarin kylpyhuoneen poikki kulkeneelle tekokuitunarulle kuivumaan ja riisui nahkaiset kengät siellä samassa kylvetystilassa jättäen kalossittomat jalkineet klinkkerilattialle suoriutumaan takin kanssa samasta tehtävästä eli vaihtaa olotilansa nihkeästä kuivaksi. Vaikka sade oli vain hetki sitten vääntänyt miehen naaman vihasta ryppyiseksi, oli kaikenlainen hapatus yhtäkkiä tiessään, kun Eino innokkaana ryhtyi keräilemään vähäisiä tavaroitaan muuttoa varten kasaan. Aivan, niin se vain nyt oli, että kutsu Löysäisiin oli käynyt ja sen mukaisesti oli myös toimittava ja siihen toimitukseen kuului muutto Helsingistä uuteen kotikylään Satakunnan metsien siimekseen. Muuttopuuhat olivat osin aluksi vain pelkkää inventaariota. Osa tarpeettomista tavaroista nimittäin päätyi mustaan jätesäkkiin ja osa kierrätykseen kärrättäviksi. Pieneen yksiöön toisaalta ei ollut kertynyt suuria omaisuuseriä, joten muutto olisi ohi tuossa tuokiossa.