Eikka valmistautui noin tunnin kuluttua alkavaan tapaamiseen tankkaamalla aluksi kännykkäpelinsä, jonka lataustaso oli huvennut yllättävän nopeasti parin puhelun aikana. Hän silmäili huolellisesti miniatyyrikokoista tekstiä värikkäällä näytöllä ja kohdisti katseensa vempeleen yläkulmaan. Akun lataus näytti neljääkymmentäkuutta prosenttia, mikä oli Einon mielestä merkki lataustarpeesta. Ainakin laturi ehtisi syöttää virtaa nälkäiselle matkapuhelimelle puolen tunnin ajan ja kohottaa sen voimia muutamalla sadasyksiköllä sillä välin, kun Eikka vaihtoi ruudullisen kauluspaitansa yksiväriseksi ja siistiytyi muutenkin ulkoilmakelpoiseksi. Puoli kahdentoista aikaan virransyöttö taskupuhelimeen katkesi, kun latauslaitteen tylppäpäiset kiiltävät metallitapit ulostuivat seinän muovisesta pistorasiasta ja metrisen kaapeli toisessa päässä sijainnut leveähkö liitinkappale vedettiin latauskohteen peräosasta ilmoille. Ihmevärkki kiitti elektromagneettisesta ateriatuokiosta väläyttämällä pimeän näytön kirkkaaksi hetkisen ajaksi vaipuen sitten taas koomaan ja omiin oloihinsa mutustellen sähkövirtaansa taustaohjelmien pyörityksessä ja kuulostellen valppaana läheisen tukiaseman signaaleja ja käyden aika ajoin tuon aseman kanssa ihmisille tuntematonta dialogia, jota vain sen kieliopin suunnitelleet maan mainiot teknillisen korkeakoulun telekommunikaatio-osaston diplomi-insinöörit saattoivat ymmärtää kirjoittamiensa manuaalien tulkitsemina. Valkoinen latauskaapeli kelautui muutamalle löysälle lenkille ja sujahti työpöydän ylimpään, lukottomaan laatikkoon sille varatulle paikalleen seuraavaa annostelukertaa odottamaan. Itse viestintäväline päätyi taas kerran talvitakin ammottavaan povitaskuun, jossa se oli jo usean kuukauden ajan viettänyt pitkiäkin aikoja, ei tosin toimettomana, mutta mielestään perin kyllästyneenä. Samainen pitkäliepeinen takki nousi henkareineen päivineen eteisen vaatekaapin paksulta ja tukevalta metallitangolta lyhyelle ilmamatkalle. Taidokkaan akrobaattisen liikkeen myötä vaatepuu pyristeli takin olkatoppausten alta vapaaksi ja palasi samaa ilmalentorataa noudattaen takaisin pimeään kaappiin samalle paikalle kymmenien kilojen riippuvia taakkoja kannatelleen rekin luotettavaan tukeen ja jäi metallista koukistetun koukkunsa varassa vienosti heilumaan puolelta toiselle aina siihen asti kunnes jossakin vaiheessa päätti lopettaa heiluriliikkeensä joko tylsyyttään tai luonnonvoimien pakosta määräämänä. Takki puolestaan heilahti kerran eteisen avarassa ilmamassassa puoliympyrän muotoisen kierreliikkeen ja päätyi erikoisen, vaikkakin ihmisille hyvin tyypillisen liikesarjan jälkeen kantajansa olkapäiden varaan hihat raajoilla täytettyinä tasalämpöisen kehon luovuttamaa lämpöenergiaa pidättelemään. Saman ihmismiehen suipot jalkaterät sukelsivat pienen lattiamaton päällä vuoroaan odottaneisiin kävelykenkiin, jonka nauhat solmiutuivat nopealla ja näppärällä sormityöskentelyllä tiukkaan pito-otteeseen varmistaen pieksujen pysyvyyden jalkojen alkaessa niitä kohta nostella vuoroin ilmassa ja vuoroin sohjoisella kadulla.