Postissa oli tavanomaisesti tajuttoman pitkät jonot asioimaan tulleita asiakkaita, jotka seisoivat epäjärjestyksessä ja velloivat siellä täällä eri puolilla salia, joten eipä Eikan auttanut muuta kuin ottaa taas se vanha kunnon vuoronumero niitä pikkulappusia sylkeneestä automaattipömpelistä, joka oli alkanut tulla turhan tutuksi miekkoselle melkeinpä missä tahansa, missä hän vain liikkuikin. Ruuhka-Suomessa tämä oli tavallista ja kulutti kauheasti kiireisten bisnesmiesten, kuten Einon, kallista ja korvaamatonta aikaa ja vielä aivan vastikkeettomasti. Näihin sai kuitenkin alkaa tottua, mikäli mieli saada asioitaan viedyksi eteenpäin, mutta Einolla oli nyt aikaa ja niin sitä sitten jäätiin postikonttorin alakerran suureen paperikaupaksi muutettuun halliin kaikkien paperitarvikkeiden, lahjaesineiden, korttien, kuorien ja makeishyllyjen väliin odottelemaan hitaasti mataneiden numerojen kasvua yksi kerrallaan kohti omaa lukusarjaa. Joku ja toinenkin jätti leikin sikseen ja poistui ärtyneenä numerolipareensa rypistäen takaisin sinne ulos, mistä oli joskus tullutkin. Fiksumpi malttamaton jätti paperilappusensa tunteettoman ja arvokkaan näköisenä seisseen automaattikoneen päälle jollekin sisääntulijalle uusiokäytettäväksi. Siinä Eino mietti numerolipuketta sormiensa välissä pyöritellen, mikä lie ollut jonottamisensa keskeyttäneiden vaihtoehto, jos vaikka oli tarkoitus tulla hakemaan paketti tai muuten hoitamaan monimutkaisempia afäärejä tiskin äärelle. No, Einon vuoro tuli ennen pitkää kilahtaneen äänimerkin kutsumana ja tärkeä kirjelähetys sai päällensä kauniin värikkään postimerkin ja lähti vihdoin ja viimein matkaan. Vapautuneen oloinen Eino poistui kansakunnan postista ja mietti kauniissa mutta vielä vilpoisessa ulkosäässä hetken seuraavaa siirtoaan. Oikeastaan huolellisesti tarkasteltuna hänellä ei sitten ollutkaan mitään muuta puhdetta sille arkiselle iltapäivälle, joten loppuilta oli periaatteessa vapaa paitsi, että juuri täksi illaksi Eikka oli suunnitellut mieluista menoa, mutta sen riennon alkuun oli vielä runsaasti aikaa. Kauhea kiire oli toistaiseksi päättynyt ja tyytyväinen kaupunkilaismies käveli jo nyt paljon säyseämmällä tahdilla matalalta paistanutta aurinkoa varjostaneiden kortteleiden välissä. Eino mittaili kulkiessaan varjonsa pituutta ja totesi sen luonnottoman pitkäksi, mutta sellaiseksi ne tuppasivat näillä leveysasteilla venymään tähän aikaan vuodesta, kun arska ei jaksanut vielä nousta taivaanlaelle möllöttämään. Kaipa se oli sitten päiväunien aika, Eino mietti, ja käänsi sulamisvesistä märät kengänkärjet kohti kotia. Muutaman vartin pinnalliset nokoset ehti mainiosti ottaa ja ne tunnetusti piristivät etenkin, kun aamuvirkku Eino oli jo noussut vanhasta tottumuksesta aikaisin aamulla johonkin kukonlaulun aikaan. Jykevä kotiovi kolahti kunnioittavan luotettavalla äänellä taas kerran kiinni ja lukkoon, ja se olikin ehtinyt vaivata viimeksi useampi vuosi sitten öljyttyjä saranoita tuon päivän aikana melkein samaan tahtiin kuin vilkkaassa hullaantuneiden päivien tavaratalossa. Tähän asti lähes yksinomaan puheluita välittänyt matkapuhelin sai vaihtelun vuoksi uuden tehtävän, kun Eino viritti sen herätyskellon soittamaan tunnin päästä, jotta ei nukkuisi aivan pommiin ja siten myöhästyisi iltaohjelmastaan. Monivivahteisesta päivästä väsähtänyt heppu oikaisi itsensä olohuoneen sohvalle ja ummisti silmänsä lyhyttä torkkua varten.