Koskenlaskija - osa 15

Noin satavuotiaan sisältäpäin pröystäilevän hienosti koristellun kerrostalon rappukäytävässä tuoksui vanhalta. Jylhän kookkaan portaikon tummaan pimeyteen himmeää valonkajastusta tuottivat muutamat kellertävän lämmintä sähkövaloa hehkuneet lamput, jotka oli sijoiteltu viime vuosisadan alun rakentamisbuumissa säästeliäästi yksi sinne ja toinen tänne. Myrkynvihreät seinät olivat saaneet vieläkin mustemmat vaivalloisen valaistuksen viimeisetkin tuikerippeet imeneet alaosat, jotka rajautuivat taidokkaaseen maalarointityön mestarinäytteestä käyneeseen värikylläiseen kierteisornamenttiin pintojen risteyskohdassa. Sileäksi vuosikymmenten saatossa hioutunut harmaanmusta kivilattia olisi kesän kuumina päivinä maistunut mukavan kylmältä paljaiden jalkapohjien alla, mutta talvella moista kihelmöintiä ei ilman ulkopuolisten kummastelua olisi uskaltanut alkaa järjestää, sillä se olisi vaatinut sydäntalvella outoutta herättäneen pieksujen riisumisen. Pitkä graniittipermanto johdatti peräseinättömältä näyttäneeseen käytävään etenkin, kun kirkkaasta ulkoilmasta vasta tulleet silmäiirikset vielä totuttelivat elektronivalon niukkuuteen. Lattialla aivan ulko-oven edustalla lojui huomattavan paksu ja tavalliseen kotikäyttöön verrattuna ylettömän laaja-alainen kynnysmatto, johon kenkäpari polkaisi kaksi jämäkkää potkua ylimääräisistä lumikarstoista päästäkseen. Harmaan villi pölypilvi ponnahti nahkapohjien alta ilmoille, ja hitaasti kiinni vetäytynyt uksi päästi vielä pölyn paremmin paljastanutta valonvirettä tammipuisten karmien välistä ennen kuin se majesteettisesti kolahti paikoilleen päästäen lopuksi vaimean kumahduksen sulkeutumisen merkiksi. Pehmeäpohjaiset jalkineet eivät juuri kopisseet tasaisten askelten marssittaessa sisään astunutta mieshenkilöä kohti vienosti ylöspäin kierteleviä porrastasanteita. Käytävävierailija nosteli jalkojaan askelmalta toiselle ja vähän kerrassaan nousi turhia kuitenkaan hidastelematta talovanhuksen toiseen kerrokseen. Porrashuoneen keskellä kohosi nykypäivän mittapuun mukaan vanhanaikainen veräjähissi metalliseen ristikkohaarniskaan puettuna. Korkeat kaksiosaiset ja pienellä lasimaalauksin koristellulla yläikkunalla varustetut puuovet ylenkatsoivat olematonta nenänvarttansa pitkin kerrokseen tulijaa oikealla ja keskellä ja vasemmalla. Ajan hampaissa hopeisen kiiltonsa menettäneen metallireunaisen postiluukun pölyttynyt lasi peitti mustan samettipedin poimuihin upotetut valkoisesta Tähtimuovista muotoillut aakkoskirjaimet kavaltaen ainakin lankkujen takana majailevien asukkaiden sukunimet. Sisäänkäynnin toisella veräjällä pullotti raudasta taottu juuri ja juuri sormien väliin sopiva pyöreillä ulkonemilla laajentunut lehdykkä, jota kiertämällä puulankun kääntöpuolella kilisi ovikello yhtä taajaan kuin otinta kierrettiin. Tarkemmin kun pirikellon veivintä tarkasteli ja tunnusteli saattoi sen pinnasta nähdä tai tuntea, riippuen siitä miten tuon tarkkailun suoritti, kiemuraisia uurteita, joilla oli osin dekoratiivinen merkitys, mutta saattoihan nykykäsityksen mukaan täysin turhan kaiverruksen hyvällä mielikuvituksella ymmärtää myös eräänlaiseksi karhennukseksi, jotta otteen pito ei lipsuisi liian siloisen pinnan vuoksi. Viivasuorilla saumoilla ja vähäkuvioisilla laatoilla päällystetylle lattialle ilmestyi tuota pikaa kahdet jalkaraajat ja niiden päissä ne jo aiemmin kerrotut mustat nahkakengät. Selvästikin totutulla reitillä nahka-anturat löysivät muitta mutkitta oikean oven taakse ja jos katseensa nosti kengänkärjistä pitkiä raajoja myötäillen ohi sopusuhtaisen keskivartalon aina huipentuneeseen päänuppiin saakka, löysi sieltä lopulta tutut kasvot, jotka kuuluivat päättäväisesti kerrostaloasunnon ovelle valmiusasentoon pysähtyneelle Einolle. Kämmenet olivat lyhyenlännän ja vain toiseen kerroskorkeuteen ulottuneen porraskiipeilyn aikana lähes autonomisesti kuoriutuneet talven kylmyyttä torjuneista hansikkaistaan, ja toinen niistä valmistautui sormenpäitään viritellen ilmoittamaan vierailijan tulosta. Portaikon kookkaista ikkunoista tulvineen talvivalon avustamana lukutarkkuuteen tarkentuneet silmät tarkastivat ennen soittoon ryhtymistä vielä kerran oikean osoitteen ja tavasivat postiluukun lasin takaisista pukstaaveista asukkaan nimeksi Stureborg. Sitten sormet puristuivat innolla soittokellon rimputtimeen, ja oikean käden notkea ranne teki sähäkkäästi puolikkaan kierroksen ensin oikealle pyörähtäen ja palaten sieltä samaa kehää seuraten vasemman kierteen kautta takaisin lähtöpisteeseen. Vääntö kilisytti kelloa puisen oviportin takana, ja heleä kilinä kuului vaimeasti rappukäytävään saakka, jossa se kajahteli hetken aikaa kivisistä seinistä puolelta toiselle ääniaaltoja kaiuttaen. Eino oli kaikkia kerrostaloprotokollan sääntöjä noudattaen ilmoittanut tulostaan ja jäi käsivarret rennosti sivuilla riippuen odottamaan vastinetta joidenkin arvioivien mielipiteiden mielestä liiankin terävän peltikellon soinnin synnyttäneeseen herätteeseen.

Julkaistu perjantaina 18.1.2013 klo 16:31 Projektit-luokassa.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 14
Seuraava
Pähkinä hoksottimille
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä