Koskenlaskija - osa 146

Mies veti nenän kautta pitkästi ilmaa keuhkoihinsa niin, että tarkkasilmäisin olisi voinut nähdä kolvin rustohelttojen värisevän ja varmasti saattoi nähdä, miten pyöreä rintakehä nousi hengityselinten toiminnan tahdissa. Pitkä imu tuli heti perään saman nenäontelon kautta ulos pikaisella tuhahduksella, ja se oli merkki turhautumisesta. Suupieliin ilmestyi jonkinlainen mietteliäs tai tyrmistynyt ilme, ja sitten opettaja aloitti luentonsa huolitellulla kirjakielellä aivan kuten hänellä luokan edessä usein oli tapana.

- En tiedä, mitä ruohoja Newton oli polttaa pössytellyt sepittäessään noita faabeleitaan sen kuuluisan omenapuun alla, mutta onneksi Einstein korjasi suhteellisuusteoriallaan nuo vuosisataiset väärinkäsitykset, joita voi vain verrata kirkon väitteisiin siitä, miten Maa oli kaiken keskipiste, vaikka muutamat tuon ajan astronomit olivat jo melkein todistaneet jotain aivan päinvastaista.

Terho innostui ja näytti pääsevän vauhtiin ja kiemurteli jo tuolillaan malttamatta pysyä kunnolla aloillaan. Hän oli jälleen kuin elementissään opettamassa harhaoppisia ja vähä-älyisiä ja kaikesta niin tietämättömiä Jukolan veljeksiä.

- Newtonhan väitti, että esimerkiksi taivaankappaleisiin vaikuttaa jokin voima niin, että ne vetävät toisiaan puoleensa.

Isällisen opettavaisella ja vakuuttavalla äänensävyllä Terho kääntyi vuoroin Jalmarin ja vuoroin Eikan suuntaan ja päätti avauslauseensa matalammalla äänellä todeten, miten hullu koko ajatus jostain painovoimasta tai gravitaatiovoimasta edes oli, ja jatkoi.

- Jotta Newton sai hapuilevasti horjuvan teoriansa edes jotenkuten sopimaan matematiikan aina niin erehtymättömiin kaavoihin, piti mukaan tuoda kaikenlaisia vippaskonsteja, kuten tukivoimat ja vastavoimat.

Lopuksi Terho voivotteli jo ääneen tunnetun alkemistin ääliömäistä kerettiläisyyttä, mutta vaihtoi surkuttelevan äänensä ja Newtonia säälineet kasvoilmeensä pian totisemmiksi ja palasi taas aiheeseen.

- Väitteensä tueksi hän konstruoi hypoteesin, jossa Aurinko katoaa yllättäen. Tästä seuraa hänen ensimmäisen mekaniikan peruslain elin liikkeen jatkuvuuden mukaan, että Maa jatkaa tasaista suoraviivaista liikettään eteenpäin, ja kun Auringon vetovoima ei enää vaikuttaisi, sinkoutuisi Maa kiertoradaltaan jatkaenkin suoraan eteenpäin samalla hetkellä, kun Aurinko katoaa.

Kaksikko hänen ympärillään oli yhtenä korvana ja kuunteli maisterin yksinpuhetta pienen jännityksen vallassa, sillä kertomushan oli alkanut ihan kiinnostavasti ja sen jatkumista oli jännittävää odottaa. Sitten Terho keskeytti puheensa, ja miehen oikean käden etusormi nousi pystyyn vähän niin kuin semafori, jolla hän halusi vieressään istuneilta nyt huomattavan suurta tarkkaavaisuutta, sillä kohta olisi tulossa tärkeääkin tärkeämpää asiaa.

- Voi hyvänen aika!

Julkaistu tiistaina 23.7.2013 klo 17:23 Projektit-luokassa.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 145
Seuraava
Koskenlaskija - osa 147