Hulda-täti ahkeroi pulskahkon emännän roolissa ja kaataa lurautti höyryävän kahvin siroihin pieniin kuppeihin, joiden vetoisuus vastasi arviolta desilitran luokkaa. Kupperoiset olisivat paremmin sopineet leikkimökin leluiksi, mietti Eino suunnitellessaan samalla, ottaisiko kiinni sormustimen kiharaisia koristeita pursuavasta korvasta vai rahvaanomaisesti vain suoraan itse maljasta, niin kuin hän usein teki hehtolitran vetoisten pahvista veistettyjen kahvimukien kanssa. Nytpä kuitenkin oltiin sivistyneesti leidiseurassa, jossa kaikki mahdolliset käytösnormit olivat kulutuksessa suoristettua pikkulilliä myöten.

- Gretaa?

Täti tiedusteli yhdellä suomenruotsalaisesti väännetyllä puhekielen sanalla nostaen naukuvaa intonaatiota loppua kohden joitakin sävelaskeleita ja osoittaen samaan aikaan pientä mikroskooppisia hikikarpaloita pinnalleen puskenutta kermakkoa tarjottimella, ja kun Eino ei silmänräpäyksessä heti vastannut, siirtyi tyylikkäästi ojennettu, kädenselkä alaspäin käännetty ja häveliäästi taivutetuilla sormilla peitetty kämmenlapio etusormi ja keskisormi oikosenaan viisaamaan viereistä sokerikkoa. Viisarikäsi pysähtyi jääden käsivarren varassa ilmaan leijumaan ja hetken hiljaisuus seisautti kaikki villeinä päässä pyörineet ajatukset odottamaan seuraavaa siirtoa. Sockeria, olikin sitten se seuraava kysymys, ja tädin näillä leveysasteilla liiaksi päivettyneillä kasvoilla oli jälleen se sama muikea ilme, jonka hän oli heittänyt aiemmin tapaamisjakson alussa. Hulda oli syntyjään ummikkosuomalainen, vaikka nyt tahtoi antaa kuvan paremman väestönosan kansalaisesta puhumalla mukamas huonoa suomea tai jotakin sen kaltaista pargassvenskaa. Kyllähän hänellä toisaalta oli lupa näin käyttäytyä, sillä olihan hänen miesvainaansa suomenruotsalaista Stureborgien, tosin vähemmän tunnettua, sukujuurta. Kotona pari puhui keskenään suomea, mutta nyt jo kansankodin lämmöstä maailmalle paenneille lapsilleen arvovanhemmat puhuivat puoliksi molempia kansalliskieliä. Täti oli tietysti turhamainen eikä Eino halunnut rikkoa illuusiota, jonka varsin hyvin tiesi pitkälti harmittomaksi näyttelemiseksi, vaikka toisinaan hänellä oli tunne, että tässä asiassa lyyli sekoitti joskus todellisuuden ja tarun keskenään. Miesseuralainen oli selvästi hämillään kaikista näistä riiteistä, joita ani harvoin tarvitsi arkipäivän kahvittelussa, ja täti oli liikkeissään nopea, tottunut kun oli. Kohta kuului heleää baijerilaisen savitavaran kilinää, kun kofeiinintäyteinen kokoonpano kohosi arvokkaasti tassin kannattelemana yläilmoihin tehden loivan sisäkaaren rintapieliin päin ja suuntasi siitä kohti kasvojen alaosassa ollutta purppuraisten kudosten ympäröimää aukenemaa. Setti parkkeerasi lyhyeksi jääneen ilmamatkansa päätteeksi kymmenen sentin päähän leuan alalaidasta jääden siihen ikään kuin kellumaan ilmamolekyylien varaan. Huoneenlämpöinen ohut ilmamassa ei tunnettujen luonnonlakien mukaan riittänyt tukemaan kahviastioiden itsenäistä leijuntaa, joten vasemman käden oli otettava niin sanotusti kuppi kauniiseen käteen ja kannateltava viiden tarttumaelimensä tiukassa pidossa kahvilautasta, jolta pieni juoma-astia pian irtaantui kuin kuumoduuli laukaisualustaltaan. Valtaosalla ihmisistä omistajansa näkökulmasta katsottuna oikeanpuoleinen käsi suoritti enimmät työrupeamat, ja niin tässäkin rupeamassa oikean pivon kaksi ahkerinta sormea tarrautuivat kauniisti koristeltuun posliiniseen korvalehteen mahtipontiset kultasormukset auringon kilossa kiiltäen ja kuljettivat tiukassa otteessaan maukkaan juoma-annoksen töröillään odottaneiden yökerhonpunaisten samettihuulten tasalle. Kuppi telakoitui janoisen syöverin pehmeän punertaville reunuksille ja äänetön imaisu sai ilmavirran liikkeelle synnyttäen hetkellisen keinotyhjiön nesteen pinnalle saaden osan juomasta sinkoutumaan imun mukana poskien sisäpuolelle. Hörpyn jälkeen pikkutiinu vajosi hiljakseen takaisin kahvialuselle ja vapautunut käsi alkoi hamuta pikkuleipää pöydällä olleelta prikalta. Eino seurasi tätinsä tarkkaan harkittuja liikkeitä hetken aikaa, mutta ryhtyi enempää kuhnimatta käynnistelemään omaa juominkiaan.