Arkisen tavalliset työt valloittavaa espanjan kieltä italialaisesti taittaneen liikemies Brunogallon yksityisenä kiinteistönvälittäjänä eivät aluksi tai ainakaan rutiineiltaan sanottavasti poikenneet samantyyppisistä tehtävistä, joita Tuomas oli tähänkin asti tehnyt edellisen työnantajansa, argentiinalaisen Jorgen paikallisessa toimistossa. Uudessa pestissä oli sentään jokunen selvääkin selvempi poikkeus. Näissä italialaissävytteisissä ympyröissä liikuteltiin kosolti enemmän rahaa, kun kalliinpuoleiset kiinteistöomaisuudet olivat kooltaan ja arvoiltaan aivan toista luokkaa kuin pikkuruiset töllit ja lukaalit siinä tavanomaisen rehellisessä kivijalan välitystoimistossa, joka muutenkin oli suuntautunut tavanomaisille vesille tarjoten palveluksiaan lähinnä tuiki tavallisille kadunkulkijoille. Brunogallon leivissä sen sijaan pyöriteltiin päivät pääksytysten melkoisia omaisuusmassoja. Korkeat kerrostalot ja valtavat teollisuusrakennukset vaihtoivat omistajia kuin jossakin monopolipelissä konsanaan ja toisinaan kaupankäynnin ehdotkin muistuttivat kyseisen pelin ohjeita monimutkaisuuksillaan ja poikkeuksen poikkeuksillaan. Aiemmat, nyt lähinnä vaihtorahoiksi luokiteltavat kymppitonnit ja sadat tuhannet pesot olivat yhtäkkiä vaihtuneet miljooniksi ja kymmeniksi miljooniksi, ja ällistyttävät summat näyttivät olleen kaupantekijöille kuin jonninjoutavaa taskurahaa. Kukaan ei viekasta silmäänsä räpäyttänyt, kun miljoonat ja taas miljoonat siirtyivät jouhevasti pankkitililtä toiselle uudenaikaisilla pankkiteknologian suomilla ajantasasiirtoina tai joskus myös perinteisempään tapaan allekirjoitettuina sekkeinä, vaikkakin tämä maksutapa oli jo jäämässä vähemmistön osaan näinä tietotekniikan ihmeellisinä aikoina. Juttutuulelle sattunut Brunogallo osasi joskus myös kertoa, miten entisaikaan maksu hoidettiin käteisenä ja ostaja kantoi muassaan mustaa, lukittua attaseasalkkua sullottuna täyteen suuriarvoisia seteleitä niputettuina kauniisiin, paperipannalla kiedottuihin puntteihin. Noista ajoista moni asia oli muuttunut, joidenkin mielestä huonoon ja toisten mielestä parempaan suuntaan. Tuomas saikin pian havaita, että aiemmin niin kiireinen välitysrytmi oli uuden työnantajan leivissä nyt tipotiessään ja että näitä suuria kauppoja tehtiin harvakseltaan ja tarkoin harkitusti. Tuomas sai myös työskennellä kohtuullisen itsenäisesti, sillä työnantajana Brunogallo oli enemmän kiinnostunut kotiutetuista voitoista kuin niiden ympärillä liikkuneista rahavirroista, ja vielä vähemmän tämä patruuna oli kiinnostunut menettelytavoista, joilla Tuomas hankki nuo sievoiset voittosummat isännälleen. Varovaisen alun jälkeen Tuomaan ruokahalu liiketoimissaan kasvoi, ja hän janosi yhä suurempia ja haastavampia kauppoja ja alati vain nopeammin. Muutaman ahkeran vuoden kuluttua partiopoikamaisen siistit kaupankäyntitavat olivat saaneet lisää väriä eikä Tuomas kaihtanut koviakaan keinoja päästäkseen haluamaansa lopputulokseen. Hankkiessaan erään kerran erästä ostoskeskusta isäntänsä omistukseen Tuomas oli saanut erinäisistä nimettömistä ja salaperäisistä lähteistään vihiä rakennuskompleksin urakoineen rakennusliikkeen harjoittamasta korruptioista. Tätä tietoa hyväksi käyttäen hän pakotti julkisuuden uhalla rakennusfirman myymään kauppakeskuksen naurettavalla pilkkahinnalla eikä urakoitsija painostuksen ja kiristyksen alla voinut muuta kuin hyväksyä Tuomaan tekemä lapsellisen alhainen tarjous vaikka se alitti kohteen silloisen käyvän arvon. Itseensä tyytyväinen, myhäilevä Tuomas sen sijaan käytti myyjän hädänalaista tilaa hyväkseen ja poimi kaupan yhteydessä itselleen henkilökohtaisen välityspalkkion, josta sen enempää Brunogallo kuin myyjäkään eivät olleet sopineet. Luonnollisestikaan tästä pikkuisesta välitysrahasta ei kirjoitettu kuittia eikä siitä sopinut muutenkaan ääneen puhua, koskapa Tuomaalla oli edelleen kädessään valttikortti, jolla hän saattoi paljastaa rakennusyhtiön lahjoneen viranomaisia saadakseen arvokkaan tontin ostosparatiisinsa pystyttämiseksi.