Ei ollut vaikeaa arvata, kuka ei tahtonut saada kunnolla unta perjantain ja lauantain välisenä yönä jännityksen valvottaessa suuria suunnitelmia hautonutta ja vastikään tontinomistajaksi tullutta nuorta miestä. Syynä ei suinkaan ollut mittumaarin perjantaina vietetty juhannusaatto, jota Tuomas juhlisti hillitysti ja omissa oloissaan tai suoraan sanottuna omien liiketoimiensa parissa. Halparakenteisen vuoteen valkoinen lakana oli päässyt rypistymään, kun uneton lampaiden laskija oli kieriskellyt toivottomana läpi yön unta silmäänsä saamatta. Aurinko oli valaissut jo pitkään, ja kello näytti seitsemää aamulla, kun Tuomas vielä nukkui sikeästi saatua vihdoin unen päästä kiinni joskus viiden tai kuuden aikaan aamuvarhaisella. Lauantaipäivä oli edennyt lähemmäs puoltapäivää, kun unikeko viimein suvaitsi raottaa mukavan sikeästä unesta ummistuneita silmiään ja alkaa toteuttaa varsinaista heräämistä, mikä piti sisällään tietenkin aivan ensimmäiseksi sängystä ylös nousemisen ja sitten heti seuraavaksi siistiytymisen pesuhuoneen puolella päivän tulevia koitoksia varten. Tätä jännittävää lauantaipäivää Tuomas olikin jo odottanut muutaman vuorokauden ja vihdoinpa tuo tärkeä päivämäärä sitten koitti niin kuin nyt yleensäkin ne päivät tulevat vääjäämättä vastaan tahtoipa sitä tai ei. Alkuiltapäiväksi sovittuun tapaamiseen Oivan talolla oli yhä aikaa jokunen tunti, ja hyvin nukutun aamupäivän jäljiltä itsensä todella pirteäksi tuntenut miekkonen päätti vatsa kurnien jättää aamiaisen väliin ja siirtyä suoraan lounaan kimppuun. Löysäisten keskusta oli siitä ihanteellinen, että kaikki palvelut olivat kirjaimellisesti muutaman minuutin kävelymatkan päässä vähän samaan tapaan kuin jossakin kaukana pääkaupungissa, missä sielläkin saattoi Aleksilta poiketa ensin ostoksille tavarataloon, sitten nopealle shoppailukahville lähistön lukemattomiin kuppiloihin, seuraavaksi apteekkiin ja lopuksi vaikkapa vielä syömään. Tuomas käveli jäntevin ja nopein askelin parin kivenheiton päähän vanhalle bensa-asemalle, missä tiesi saavansa vatsan täyteen rehellistä suomalaista ja konstailematonta ja Michelin-tähdittämätöntä kotiruokamättöä. Mutta olipa miehellä toinenkin syy ruokailla tuossa melkein murjuksi luokiteltavissa olleessa vanhassa huoltamobaarissa. Tuomaksen vanhempi sisko Irma nimittäin emännöi kyläläisten miesten suosimaa, raskaita ja runsaita lounaita tarjoillutta ruokalaa, josta harvoin kukaan poistui nälissään ja jos niin onnettomasti sattui käymäänkin, niin sai vain syyttää itseään mahdollisesti jostain itse hankkimastaan eksoottisesta nälkätaudista, joka esti ylensyönnin ja herkuttelun noiden rasvaisten ja yltäkylläisten lihapatojen äärellä. Arkisin muuten niin suositussa lounasravintolassa oli tuona lauantaisena keskipäivän kellonlyömänä hiljaista, ja autioon kievariin taisi olla muutenkin turha odottaa mitään väentungosta lähiaikoina tai edes lähipäivinä, koska kyseessä oli keskikesän juhlista jaloin eli pitkään ja hartaasti odotettu juhannuspäivä, ja koko kylä oli karannut kesäasunnoilleen, lomamatkoilleen tai olivat muuten vain matkalla esimerkiksi sukuloimaan jossakin päin Suomea. Kesämökitön Irmapa vain oli tullut vanhasta tottumuksestaan avaamaan baarinsa, jota hän muutenkin piti auki suurin piirtein jokaisena päivänä ympäri vuoden. Tuomaalla oli tapansa mukaan hoppu, ja lounaskin katosi ennätysvauhdilla nälkäiseen kupuun, jotta mies olisi ennättänyt sovittuun tapaamiseen tulevan asiakkaansa kanssa tai ainakin hän itse piti Oivaa jo melko varmana poka vaikka eihän niitä kiinteistökauppoja oltu vielä kirkossa kuulutettu. Pian kuitenkin hätäisen autonkuljettajan pieni ja pippurinen ajopeli vingutti renkaita kuumalla asvaltilla, ja Tuomas poistui perävalot välkehtien kirkonkylästä Oivan omakotitalon suuntaan.