Seuraavina päivinä Löysäisten ennen niin hiljaisilla kaduilla ja sateisilla keleillä savivellisillä teillä nähtiin poikkeuksellisen vilkasta liikettä ja ennen kaikkea kyräileviä kuntalaisia, jotka tarkkaan katsoivat luisten silmäkulmiensa ja paikoin tuuheiden kulmakarvojensa alta jokaista vastaantulijaa silmiin siltä varalta, että se olisi ollut joku epäilyttävä asianosainen, jota ei ollut tarkoitus kutsua piakkoin järjestettävään informaatiotilaisuuteen, jossa nyt jo eräänlaiseksi kunnallissankariksi kohoamassa ollut Eino olisi ehdottanut kunnan maille kaiken kattavaa rakennuskieltoa niiltä osin kuin ne koskivat kyseisiä metsäpalstoja, joihin puolittain tuntemattomalla Tuomaalla oli nykyään laajat omistusoikeudet. Muutama päivä siinä sitten kului ennen kuin tärkeimmät osapuolet olivat ainakin suurimmalta osalta saaneet salaperäisen kutsun saapua lähikoulun suureen ja avaraan voikkasaliin kuulemaan mitä siellä kerrottaman piti. Ja sitten koitti viimein se tiistai-ilta, kun Eino jännittäen tutisi, mutta ei nyt aivan sentään tärissyt ensimmäistä julkista esiintymistään voimailusalin juhlallisen korkealle kohonneen esiintymislavan sivulla korkean, ehkä noin kuutisen metriä pitkän, harmaan ja harsoisen ja tarkemmin tarkasteltuna vuosia sitten viimeksi pestyn verhon suojassa Jalmarin ja kunnanjohtajan antaessa henkistä tukeaan siinä vieressä. Kookkaasta ja paljaiden seinien reunustamasta salista kuului minuutti minuutilta äänenvoimakkuudeltaan kohonnutta puheensorinaa, joka kimpoili betonisten seinälaattojen välissä epämääräiseksi puuroksi kaikuen ja joka oli sekoitus satojen ihmisten yhtäaikaisesta keskustelusta, josta kukaan kauempana keskustelijoista sijainnut tarkkailija tai kuulustelija ei tietenkään voinut ottaa selvää muuten kuin kuuntelemalla yksittäisiä vuoropuheluja aivan keskustelijoiden vieressä. Sekin teki tiukkaa, että kykeni kuulemaan edes aivan vastapäätä seisoskellutta keskustelukumppaniansa, ja kun jokainen salissa oleskellut puhuja koki muutoin aikaisemmin päivällä moitteettoman kuulonsa yhtäkkiä heikenneen, korottivat he pikkuhiljaa vuoron perään ääntään saadakseen sen kuuluville jo valmiiksi melkoisen möykän yli. Henkilökohtaisesta aikataulustaan ja muutenkin ajankäytöstään aina tarkkaan huolehtinut Eino halusi nytkin olla täsmällinen ja vilkuili vähän väliä salin maalarinvalkoisella maalilla peitettyyn peräseinään kiinnitettyä suurta pyöreää mustareunaisen kellon numerotaulua, jonka keskellä iso tylppäpäinen viisari naksahteli minuutin välein uuteen asentoon. Niitä asentoja se tikku tosin toisteli jonkun matkaa yli parikymmentä kertaa vuorokaudessa eikä yksitoikkoiselta näyttäneelle kiertämiselle ollut näköpiirissä minkäänlaista loppua. Kuluva aika oli normaaliaikaa, sillä kevättalvella tunnilla lähintä juhannusta kohti siirretty kesäaika oli päättynyt vastikään edellisenä viikonloppuna saaden viisarit kääntymään jälleen tunnilla kohti juhannusta, tosin tällä kertaa ne tekivät matkaa kohti lähimpää juhannusaikaa, mikä olikin oivallinen muistisääntö niille, jotka tuppasivat unohtamaan, mihinkä suuntaan viisareita pari kertaa vuosittain siirrettiin.