Koskenlaskija - osa 152

Lehmipoluksi parhaiten sopinut kapea ja kahden rengasparin kuluttama ja keskeltä lievästi kohonneen viheriön valtaama tientapainen päättyi jonkun kilometrin ajon jälkeen parin auton levyiseen kääntöpaikkaan, jossa sai muutamalla ykkösen ja pakin heijauksella autonsa nokan takaisin tulosuuntaan ja siis kätevästi paluumatkaa varten valmiiseen lähtöasentoon. Parikaksikko jätti ajokkinsa nakuttamaan jäähtyvää koneistoaan ja eteni Jalmarin johdolla peräkanaa yhä kaventunutta polkua pitkin syvemmälle metsän siimekseen. Vanha mies selosti matkalla miesten olleen menossa koskelle, joka kohisi järjestyksessä ensimmäisenä Rantajoen yläjuoksulta lukien ja sai alkunsa osittain jo naapuripitäjän puolelta, eikä mennytkään pitkään, kun etäältä kantautui raikkaan solisevan veden ääni. Sekametsän puut harvenivat eikä matalan rannan tuntumassa ollut enää kuin jokunen koivu siellä ja täällä. Koskenlaskijat seisahtuivat laakealle kuivalle kivenjärkäleelle, joka työntyi osin joesta penkereen puolelle. Paikka oli Jalmarin jo vuosia käyttämä tuttu tarkkailupiste, jossa hän kävi toteamassa kosken kuohut. Kaikilla Löysäisten yhdellätoista koskella oli tietysti nimet, joita tosin ei ole nyt tarpeellista alkaa tässä luetella. Erisnimi oli kuitenkin tärkeä osa tätä merkittävää tehtävää, sillä koskien laskuun liittyi arvatenkin unionin tarkkaan määräämä lomake, jolla ihmisvoimin paikan päällä laskettu köngäs ilmoitettiin virallisia teitä pitkin unionin tilastoja pitäville viranomaisille. Jalmarilla oli kainalossaan musta ohut asiakirjasalkku, jonka sivuvetoketjun hän tottuneella otteella veti pitkän suhisevan äänen säestämänä auki. Päivettyneet velttonahkaiset sormet vetivät salkun sisuksista esiin valkoisen paperin, jossa oli pientä mustaa pränttiä ja suorakaiteita kirjoittamista ja ruutuja rastittamista varten. Mustanahkainen salkku toimi kirjoitusalustana ja arkki laskeutui huolellisella asettelulla ja määrätietoisella tasoittelutoimituksella sen päälle ja jäi liikkumattomaksi vasemman käden peukalon pitävän otteen alle. Takkinsa rintataskusta vanhus otti kuulakärkikynän ja napsautti kevyellä oikeanpuoleisen kätensä peukalonliikkeellä kirjoituspään holkin jatkoksi. Teatraalisuus oli tietenkin turhaa näillä areenoilla, mutta Jalmari tahtoi suorittaa arvokkaan tehtävän kaikkia annettuja ja vähän antamattomiakin sääntöjä noudattaen ja nosti oikean kätensä suoristetulla etusormella ylös ja katsoi kohti kuohuja. Käsi nytkähti sentin, mikä oli sellainen laskemisen ele, joka kaiketi kuului täällä tehdä, vaikka kukaan ei tuota vuosia harjoiteltua ja nyt täydellisiä liikeratoja noudattaen näyteltyä performanssia ollutkaan tarkkailemassa. Seuraavaksi miehen vaativa katse kääntyi alas paperiarkkiin ja oikeakätinen kun oli, niin sitten se kirjoituskäsi merkkasi huolellisesti ja mitään kiirehtimättä huolitellun sinimusteisen rastin pieneen ruutuun erään tekstin vieressä. Sitä tekstiä Eino ei erottanut, kun sattui seisomaan sen verran sivummalla, mutta tarkkaili ääneti tuuttorinsa toimia ja sojotti seisaallaan hämmästynyt ilme kasvoillaan ajatellen samalla, että tämä kaikki ei voinut olla totta. Pieni napsahdus veti kuulakärjen takaisin muovihylsyn sisään ja hetki sitten toimitetut liikkeet suoritettiin jotakuinkin takaperoisessa järjestyksessä. Jalmari katsahti tyytyväisenä Einoon ja totesi tehtävän suoritetuksi onnistuneesti. Eikan silmät kuvainnollisesti pyörivät päässä, mutta hän ei virkkonut näkemästään mitään, sillä olihan sentään kyse hänen omasta tulevasta työstään, jota ei luonnollisestikaan sopinut alkaa halveerata taikka panetella, vaikka kuinka huvittavalta tai ääliömäiseltä koko touhu vaikuttikin, ja kertojakin on tässä Eikan kanssa samoilla linjoilla, että kyllä siinä nyt kalliisti verorahoja haaskattiin oikein olan takaa, mutta näin oli parlamentti suuressa viisaudessaan säätänyt eikä siinä sitten auttanut itku markkinoilla vaan maksaa piti vain nämäkin huvit. Seremonia vei aikaa kenties sellaiset kymmenen tai korkeintaan viisitoista minuuttia, ja tuon eriskummallisen rituaalin päätteeksi miehet kävelivät takaisin autolleen Jalmarin toistaessa vielä yksityiskohtaisesti edelliset työvaiheet. Tämän ensimmäisen oppitunnun jälkeen Eino olikin sitten kohtapuoliin täysinoppinut koskenlaskija, jolta tosin vielä puuttui tarvittava opinnäytetyö, mutta jonka hän oli tuleva vielä tekemään Jalmarin asiantuntevassa ohjauksessa jahka miehet suoriutuisivat seuraavalle sahille.

Julkaistu keskiviikkona 31.7.2013 klo 16:22 Projektit-luokassa.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 151
Seuraava
Interrail 2013 - osa 1