Koskenlaskija - osa 193

Sähkötoimisen salin kellon ja miksei siinä samassa minkä tahansa elektronivirroilla käyneen aikaraudan ajannäyttö saattoi kylläkin katketa yllätyksellisen arvaamattomaan ja sattumanvaraisesti ennakoimattomaan sähkökatkoon, josta tiuku erinomaisen elektronisen koneistonsa avulla toisaalta tokeni heti virtojen palauduttua johtimiin, ja ajankulun viisaaminen jatkui, mutta ei tietenkään siitä mihin se oli katkoksen alkaessa jäänyt, vaan kiertyen osoittamaan luonnollisesti todellista senhetkistä aikaa. Samaiseen mekanismiin sisältyi vielä yhteys maailmankelloon eli globaaliin aikaan, joka saatiin kaukaisista tietokonepalvelinlaitteista mitä ilmeisimmin verkkoyhteyttä pitkin, mutta kun kaikki tuo oli piilotettu silmiltä seinien ja koteloiden suojiin, ei tätä tekoälykkyyttä voitu tämän tarkemmin selostaa tällä erää. Numerotaulun takana sijainneessa koneistossa oli nimittäin sellainen moottori ja sitä ohjannut hienomekaniikka elektronisine ratkaisuineen, jotka osasivat vääntää viisarit oikeille paikoilleen eli käytännössä ne ottivat katkokseen kuluneen ajan siis kiinni. Tarkkaavainen olisi voinut nähdä tuon mielenkiintoisen, vaikkakin lyhyen ja perin yksivetisen näytelmän, jos vain olisi seisonut kellon lähettyvillä heti sähköjen palauduttua. Varmimmin viisareiden nopeutettua ajankulua saattoi päästä ihmettelemään kahdesti vuodessa silloin, kun kesäaikoja ja normaaliaikoja rukattiin kansalaisten iloksi tai kuka tietää vaikkapa suureksi ärtymykseksi. Jotkut olivat jopa kivenkovaa väittäneet olleensa todistamassa tuota ihmeellistä ja kohtalaisen harvinaista episodia, mutta tietenkään siitä ei ollut jäänyt havainnoijien mieliharmiksi epäileville minkäänlaisia todisteita. Jälkiteollisen vallankumouksen aikana syntyneet insinöörit olivat kuitenkin kehitelleet sellaiset laitteet, joilla saattoi videoida tuon uniikin rariteetin ja sehän se oli sitten se erinomaisuus, jonka nimeen nämä tulevat tarkkailijat vannoivat ottaessaan videokameransa tai elävää kuvaa nauhoittamaan kyenneet puhelimensa mukaan kyseiseen saliin heti, kun odotettu sähköjen katkeaminen oli tapahtunut tai vielä varmemmin kun kesäaikaan tai normaaliaikaan siirryttiin. Tällaisia tilaisuuksia vain syntyi lopen harvakseltaan, ja sekin oli jokseenkin epävarmaa, miten paikan päälle eli sinne suureen saliin ennätti ennen yleisen sähköverkon toipumista, ja vielä tämänkin arvoituksen jälkeen jäi kaikista suurin kysymys ratkomatta eli mitenkä sinne sisätilaan sitten pääsi elikkä olisivatko ovet avoinna vaiko olisivatko ukset lukittuina juuri sillä kriittisen tärkeällä hetkellä, kun merkittävän observoinnin oli tarkoitus käynnistyä. Einoa eivät nyt tällaiset merkityksettömät kysymykset kiinnostaneet eikä hän toisaalta sellaisia mielessään pyöritellytkään odottaessaan malttamattomana mustien viisareiden kohdistumista täsmälleen pohjois-etelälinjaan, missä pikkuviisari osoitti suoraan alaspäin eli siis tietyllä tavalla sinne etelään ja vastaavasti isoviisari viittasi vastakkaiseen suuntaan eli ylöspäin ja tästähän nyt skarppi lukija osaa jo päätellä ilmansuunnaksi tietenkin pohjoisen. Suoralinjainen osoittimien asennoituminen oli silmiä hivelevän geometrinen ja se toistui täsmälleen kahdesti päivässä ja vieläpä tasan kahdentoista tunnin välein.

Julkaistu keskiviikkona 30.10.2013 klo 18:36.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 192
Seuraava
Koskenlaskija - osa 194