Maanantai oli alkanut poutaisissa merkeissä eikä viikonlopun sateista ollut kuin muisto jäljellä. Eino oli ehtinyt pakata tavarat suuriin pahvilaatikoihin, joita oli käynyt hankkimassa läheisestä rautakaupasta varta vasten muuttoa silmällä pitäen. Kaikki oli osapuilleen valmiina lähtöön eikä muuttoautoa tarvinnut kovin kauaa odotellakaan, sillä ovikello pärähti riitasointuisella kilinällä yhdentoista aikaan aamupäivällä. Oven takana seisoi keski-ikäiseltä vaikuttanut hintelä mies, joka esittäytyi Juhaksi ja joka oli tullut Löysäisistä asti noutamaan Einon muuttokuormaa. Kunnan yleisten töiden osasto oli lähettänyt pakettiauton kuljettajineen noutamaan sekä Einoa että tämän tavaroita, ja niin miehet kahteen pekkaan sulloivat ruskeat pahvilaatikot pakun tavaratilaan ja valmistautuivat paluumatkalle länteen. Väliaikaiseksi otettu vuokrakortteeri vapautui seuraavalle katon päänsä päälle tarvinneelle vuokralaiselle Eikan irtisanottua vuokrasopimuksensa. Vuokralle hän kämpän oli aikanaan ottanutkin vain siltä varalta, että voisi sitten joskus nopeasti vaihtaa maisemaa, jos sellainen tilanne sattui kohdalle. Ja nyt sellainen tilanne sitten pääsi syntymään, ja menneistä hieman haikein mutta tulevaisuudesta jännittynein mielin Eino jätti asunnon avaimen keittiön tiskipöydälle ja sulki oven tällä erää viimeistä kertaa perässään ja kömpi Juhan seuraksi pakettiauton etuistuimelle. Monen tunnin matka Löysäisiin noudatteli jo tuttua reittiä. Olihan Eikka kulkenut tuon saman etapin jo jokin aikaa sitten käytyään aikoinaan ensi vierailulla tulevassa kotikunnassaan ja tapaamassa uutta työnantajaansa. Kuskina toiminut juro Juha oli tyypillinen suulas suomalainen arkimies, joka puhua paukautti kaikkiaan kymmenkunta sanaa koko nelituntisen matkan aikana, ja noista tuhlailuista saattoi kuka tahansa päätellä, että mieshän oli siis oikein itse suupaltti ja puheripulin vaivaama hölösuu. Kertoja tässä alkoi miettiä, että mitenkä se melko ekstrovertti Eino mahtoi aikansa kuluttaa siinä maantieltä hyttiin kantautuneen huminan keskellä, kun matkaseura oli näinkin suulas. Vähäsanainen kaksikko saapui perille Löysäisiin myöhemmin iltapäivällä tämän tarkempaa ajankohtaa ilmaisematta, ja Juha kaartoi taitavasti rattia pyöritellen auton tutun keskustan läpi hieman syrjemmällä sijainneeseen komeaan puiseen huvilalta muistuttaneeseen kaksikerroksiseen taloon, jollaiset olivat tuttuja maailmankuuluista ruotsalaisista lastenkirjoista viime vuosisadan puolelta jostakin päin pittoreskia Gotlantia. Pakun hidastettua menoaan ja asetuttuaan pihalle parkkiin kuistille ilmestyi valtavankokoiset tummennetut lasit silmillään hienoksi rouvaksi pukeutunut vanhempi nainen, joka oli eittämättä kuullut saapuvan auton äänen ja niiltä sijoiltaan sitten tullut portaille vieraita vastaan. Juha kartutti niukkaa sanavarastoaan toteamalla lakonisesti, että perillä oltiin ja pomppasi heti perään ulos autosta availemaan tavaratilan takaovea. Eino toisti saman riitin ja ulostui menopelistä pihamaalle ihmettelemään, että minne sitä nyt oltiin tultu. Juha oli jo aloittanut muuttolaatikoiden kantamisen huvilaan. Etäämmällä fiini rouva asteli kohti Einoa hitain ja vakain juhla-askelmin.