Ulkona raitilla oli suhteellisen vilkasta. Monen värisiä ja kokoisia henkilöautoja soljui solkenaan eteen ja taakse ja siinä välissä jokunen kirjavasti firmojen logoilla ja mainoksilla teipattu pakettiautokin ohitti kuppaisen bensa-aseman. Yksi ohi kiitäneistä pakettiautoista kurvasi etupihalle aivan baarin ikkunoiden eteen. Burgundinpunaisesta bedfordista nousi ketterästi ulos kaksi nuorempaa sälliä, jotka määrätietoisina astelivat sisään kälyiseen ruokalaan. Sisälle saavuttuaan nuoret miehet käyttäytyivät kuin kanta-asiakkaat huudellen intonaatiotaan keinutellen tuttavallisesti Irmaa, joka lienee ollut sen hintelän matroonan nimi, ja painelivat oikopäätä tiskille tilaamaan. Tässä välissä emäntäkin oli ennättänyt takaisin keittiön puolelta ja monille poimuille rypistyneille kasvoille oli ilmestynyt vienoinen hymy, kukaties tuttujen, iloisten poikien ilmaannuttua muuten niin hiljaiseen kuppilaan. Etäämmällä istunut Eino ei kuullut, mitä nämä lähes maailmanomistajien elkein esiintyneet miehet sapuskakseen ottivat, mutta pian kaksikko istuutui Eikan lailla samanlaiset pitkät juomalasit edessään ruokalan keskellä olleeseen vapaaseen pöytään. Laseissa oli maitoa, sen nyt näki helposti siitä valkoisesta nesteestä, mutta häpän laatua eli oliko se kokomaitoa vai jotain kurria, väri ei tietenkään paljastanut. Toinen nuorukaisista, siis se joka istui selin sivuseinää vasten, vääntäytyi paikoillaan puolittain ympäri ja huikkasi möykäten rennon tervehdyksen takanurkassa yhä hiljaa omissa oloissaan kyyhöttäneelle partasutiäijälle, joka vastaukseksi murahti jotain käsittämätöntä niin, että nuoret päästivät yhdessä räkäisen naurahduksen ja jatkoivat keskinäistä keskusteluaan. Eino käänteli ajatuksissaan päivän lehdestään sivuja toisensa perään kykenemättä kuitenkaan keskittymään sen lukemiseen. Hän katseli kiinnostuneena tämän pienen yhteisön elämää ja havahtui vasta, kun iso tummansininen ruokalautanen leijui korkokenkien tasaisen rytmikkään kopseen tahdittamana hänen nenänsä alle. Lautasen vierelle putosi vielä valkoiseen paperiserviettiin käärityt haarukka ja veitsi, jonka jälkeen sanaakaan sanomatta korkokenkien kopina loittoni, ja Eikka jäi tarkastelemaan pöydälle ilmaantunutta ilmestystä. Lautasella höyrysi aikamoinen keko kullanruskeiksi paistettuja, sahalaitaisia, pitkiä suikaleita, jotka hyvällä mielikuvituksella saattoi tunnistaa ranskalaisiksi perunoiksi. Ranteenpaksuinen ja varmaankin noin viidennesmetrin pituinen, muutaman asteen sisäänpäin käyristynyt ja paistettaessa sieltä täältä karrelle hiiltynyt, muuten ruskeaksi päivettynyt lenkkimakkara oli viilletty toiselta kyljeltään. Syvään vaaleanpunaiseen vakoon oli sulanut mehevä siivu vaaleankeltaista juustoa, joka yhä tursui yltympäriinsä kaarevapintaisen kamarakimaran molemmille puolille. Ankeaan mutta ruokaisan näköiseen annokseen antoi edes ripauksen väriä kuluneen lautasen toiselle syrjälle levitetty kauhallinen wokattuja tai ainakin valurautapannulla sulatettuja pakastevihanneksia, joiden viereen oli lastattu kourallinen pikkusormen kokoisista suolakurkuista muodostunut kumpare. Jossakin lautasen pohjalla lillui vielä samettinen loraus ruskeaa perinnekastiketta, jonka päällä pitkulaiset, vetisen pehmeät perunasoirot kelluivat avuttoman näköisinä miltei kuin apua huutaen. Ja apu olikin lähellä, kun Eino purki työvälineet tiukkaan kääritystä paperiliinakapalostaan ja iski haarukkansa pulleaan keinokuoriseen jauhostruudeliin, nytkäytti tylsää veistä lenkkimakkarassa muutaman kerran edestakaisin ja nosti vedet kielelle tuoneen herkkupalan suuhunsa purukaluston työstettäväksi.