Koskenlaskija - osa 153

Aamuinen ilma oli selvästi taakse jääneitä kesähelteitä viileämpi syyskuun vierähtäessä käyntiin. Pohjolan suvi, eikä tässä ole nyt kyseessä tämänniminen naishenkilö vaan kirkkaan kesäinen vuodenaika pohjoisilla leveyspiireillä, oli ollut kuten tavallista lyhyt ja osin runsassateinenkin. Muutama kuuma päivä muistutti oloista jossakin kaukana etelän lämpimissä maissa, mutta muuten leudompi ajanjakso oli ollut kaunis ja aurinkoinen. Joku silmäätekevä ja nyttemmin historian sankarittarenakin tunnettu pikkuprinsessa jollakin sataluvulla oli joutunut naimakauppojensa vuoksi muuttamaan hyiseen Pohjolaan ja vielä ankeampaan Ruotsin vallan aikaiseen alusmaahan Suomeen. Naikkonen oli aikansa maassa oleskeltuaan tuumannut, ettei läänissä ollut kuin kaksi vuodenaikaa, joista toinen oli luminen ja kylmä ja toinen vähemmän luminen mutta edelleen kylmä. Tuomas ei paljoakaan säitä ehtinyt kiireiltään miettimään, sillä kulunut kesä oli ollut hänelle työteliästä aikaa. Mies oli päässyt jälleen elementtiinsä ja hääri nyt kiinteistökauppojen kanssa oikein olan takaa ja niin kuin ennen vanhaan. Salkkuun oli ehtinyt kertyä tontti jos toinenkin, ja kaikkiaan Tuomas oli saanut niitä kokoon jo neljä. Määrä saattoi kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta hänen tapauksessaan kyse olikin enemmän laadusta eli tonttien sijainnista kuin niiden kappalekohtaisesta lukumäärästä. Jollakin kumman ilveellä tarmokas mies oli kyennyt verrattain lyhyessä ajassa haalimaan kokoon neljä tonttia, jotka kaikki sijaitsivat yllättävää kyllä vieri vieressä. Nyt voitaisiin kaiketi jo puhua kiinteistökeisarista, joka sujuvalla supliikilla oli saanut tontit omistukseensa ja hallinnoi niitä kuin suuromistaja ikään. Oikeastaan koko homma oli sujunut melko yksinkertaisesti ja ennen kaikkea kivuttomasti. Syynä oli nimittäin näiden tonttien arvottomuus entisille omistajilleen. Rantatonteiksi niitä ei oikein kehdannut kutsua, vaikka ne kapean joenuoman varrella sijaitsivatkin. Joki oli oikeastaan puro ja vieläpä perkaamaton sellainen. Vesi oli kieltämättä kirkasta ja se kohisi epätasaisen muhkuraisen pohjan yli kuin joku koski konsanaan. Koskeksikin tämä kuntaa halkonut prunni oli mittasuhteiltaan liian pieni ja monista uudemmista maantiekartoistakin se usein jäi pois tai oli merkitty pahaiseksi harmaaksi viivaksi tai nimettömäksi ojaksi. Mitä sitten vielä näihin Tuomaan omistamiin tontteihin tuli, niin ne olivat metsäisiä ja hoitamattomia ehkä lupsakkaan Oiva Kyhmyrisen saunamaita lukuun ottamatta. Kaksi rantatonttia oli kuulunut kahdelle eri leskirouvalle, jotka itse asiassa olivat siskokset. Heille tuo maaperä oli siunaantunut kauan sitten toteutuneessa perinnönjaossa, jolloin maakaistale oli ollut vielä yhtenäinen. Perinnönjako oli sitten sananmukaisesti jakanut ison tontin kahtia ja näin niistä oli syntynyt kaksi pienempää lohkoa. Ne olivat nyt Tuomaan omistuksessa ja tavallaan siis jälleen yhdessä. Siskokset olivat yksissä tuumin päättäneet myydä maapalstansa mukavan oloiselle miehelle, joka oli maksanut niistä vieläpä ihan käyvän hinnan. He olivat tarkalleen ottaen yrittäneet myydä maitaan aiemminkin siinä kuitenkaan onnistumatta.

Julkaistu maanantaina 2.9.2013 klo 18:02.

Edellinen
Interrail 2013 - osa 31
Seuraava
Koskenlaskija - osa 154
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä