Jokunen kuukausi sitten - tai jos ihan tarkkoja ollaan niin noin nelisen kuukautta takasiapäin, vaikka eipä tuo "noin" nyt vieläkään kovin tarkka ilmaisu ole - Einon herttainen tätirouva Hulda oli kutsunut aikuisen siskonpoikansa, siis tuon puheena olevan Eikan, kylään kertoakseen tälle aurinkoisen kesänviettopaikkansa Löysäisten kunnanjohtajan Tauno Latvala-ahon äkisti aktualisoituneesta pulmasta. Se syy miksi edellä mainittu kunnanisä nyt otti tällä tavoin epävirallisesti yhteyttä nimenomaan juuri Einon tätimuoriin oli siinä, että tämä kunnalliskiho sattui olemaan Hulda-rouvan hyvä ystävä jo vuosikymmenten takaa. Olihan iloinen leskimatroona nyt jo tosin edesmenneen miehensä kanssa viettänyt kymmeniä kesiään tuossa ihastuttavan kauniissa maalaiskylässä ja siinä samassa tutustunut viereisen tontin mökkinaapuriinsa, joka sittemmin osoittautui kyläläisten kunnioittamaksi ja kovasti pitämäksi kunnanjohtajaksi eli herra Latvala-ahoksi. Vuosien aikana perisuomalaisesta naapurivihoittelusta poiketen sulassa sovussa eläneet krannit ystävystyivät niin, että melkoisena suupalttinakin tunnettu Hulda sai ensimmäisten joukossa kuulla mehevimmät kylän juorut ja siinä sivussa vähän kunnanjohtajan murheistakin. Alkuvuodesta herra Latvala-aho oli ottanut jälleen kerran yhteyttä vanhaan luotettavaan ystäväänsä, mutta tällä erää perin erikoisessa asiassa. Pieni Löysäisten kunta nimittäin poti ja oli potenut jo vuosia muuttotappiota. Nuoret muuttivat hanakasti kaupunkeihin eivätkä oikein olleet kiinnostuneita tarjolla olleista raskaista ja pitkiä työpäiviä vaativista maatöistä ja vielä vähemmän kunnan niukoista tai oikeammin lähes olemattomista aktiviteeteista. Lähin vähänkin vilkkaampi menomesta löytyi parinkymmenen kilometrin päästä Kankaanpäästä (kas siinäpä hauska sanaleikki) eikä Tampereellekaan ollut kuin kuutisenkymmentä samanlaista tuhatkertaista metriä. Lopulta tämä, jos ei nyt aivan Jumalan selkänsä taakse hylkäämä mutta ainakin syrjäinen kyläpahanen oli tullut siihen vakavaan pisteeseen, jossa kunnan uskolliset viranhaltijat alkoivat kukin vähin erin eläköityä, ja siinä samassa alkoi myös vapautua työpaikkoja. Mutta kunnastapa ei tahtonut enää löytyä nuorempia työnhakijoita täyttämään arvon virkoja ja toimia, joten tehtäviin oli ryhdytty värväämään jo ulkopaikkakuntalaisiakin, joista harva oli kuitenkaan edes kiinnostunut muuttamaan uneliaaseen peräkylään työskentelemään vaatimattomalla palkalla. Eräs näistä vaativista viroista oli arvostettu koskenlaskijan toimi. Nykyinen koskenlaskija oli jäämässä vuodenvaihteessa eläkkeelle eikä tehtävään ollut monista yrityksistä huolimatta saatu jatkajaa. Niinpä aina niin kekseliäs ja toimissaan harvoin epäonnistunut kuntaisä, herra Latvala-aho otti käyttöön viimeisen oljenkortensa ja soitteli läpi ystäviään ja tuttujaan levittääkseen avoimen viran ilosanomaa. Sana kiiri tunnetuin vaiheiden jälkeen viimein Einonkin kuuleviin korviin ja joutilas kun oli, niin mieshän kiinnostui haasteesta ja niitä peruja nyt sitten istui kunnallispäättäjän työhuoneessa valmiina syväluotaavaan työhaastatteluun. Johtaja käynnisti päivän epistolan kertomalla ensin lyhyesti kuntansa värikkäästä historiasta ja vähän muustakin yleisestä, mikä suinkin vain liittyi tavalla tai toisella keskustelun keskiössä olleeseen hallintoalueeseen. Sanamuodollinen demonstraatio ei ollut turhan pitkä, ja johtaja halusi itsekin jo päästä asiaan ja siirtyi saumattomasti kertomaan avoimesta tehtävästä. Koskenlaskijan toimenkuva oli jäänyt Einolle koko lailla hämärän peittoon, mutta eipä hän moisesta paljon ollut kiinnostunutkaan, sillä hän haki työtä vain toimettomuuteensa ja tylsyytensä tappamiseksi. Eikkaa kiehtoi myös Löysäisten rauhallinen miljöö hektisen ja kaoottisen pääkaupungin vastapainoksi. Mies tahtoi leppoistua ja kohtuullistaa elämäänsä vaiherikkaiden yrittäjävuosiensa jälkeen, ja pieni maaseutukunta kuulosti kovasti houkuttelevaiselta juuri tällaiseen rauhoittumiseen.