Koskenlaskija - osa 162

Vuoropuhelu käynnistyi suomalaisella perustervehdyksellä ja molemmat kättelivät sessionsa verbaalisti moi-sanalla. Tuomas pyrki Helsinkiin ja ilmaisi itseään mahdollisimman yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti ja vähillä sanoilla, jotta ei saisi tulikivenkatkuista murjaisua hieman äreältä kuulostaneelta miekkoselta. Kaikki meni kuitenkin sangen hyvin ilman sen suurempia teatraalisuuksia, ja kun Tuomas vielä maksoi käteisellä, niin ei päässyt syntymään korttimaksujen aiheuttamaa ongelmaa. Ovi suhahti kiinni ja auto nytkähti liikkeelle rullaten ensin hitaasti laituritasanteen ohi peruuttaen ja kääntyen sitten maantien suuntaan. Bussi oli ajanut jo hyvän aikaa, kun jossakin vaiheessa saavuttiin Forssaan ja siellä piipahdettiin linja-autoaseman katoksen alle. Yksi näistä Löysäisissä autoon nousseista nuoremmista naismatkustajista kiiruhti pitkää käytävää pitkin auton etuosaan ja oli aikeissa pistäytyä ulkona nyt kun bussi oli hetkeksi pysähtynyt. Neiti tiedusteli kovanaamaiselta kuljettajalta, ehtiikö hän kipaista aseman kioskilla. Kysymykseensä hän sai tylyn vastauksen, että auto jatkaa välittömästi matkaa ja seisoisi asemalla enintään minuutin tai vain sen ajan, mitä tarvittiin uusien matkustajien sisälle ottamiseen ja mahdollisesti pysäkillä jäävien ulos laskemiseen. Kuulemastaan pettynyt neiti sipsutteli pää alas painuneena takaisin paikoilleen jonnekin auton takaosaan. Tuomas oli jättäytynyt kolmannelle penkkiriville eikä edes yrittänyt ängetä taaemmaksi. Linja-auto oli uusi ja tuoksui vielä tehtaalta. Tuomas muistutti itselleen, että edellisestä bussimatkasta oli tainnut kulua pidempi aika, kun hän uteliaana tutki auton varustelua. Tuulilasin yläpuolella oli melkoisenkokoinen ja arviolta olohuoneen tavallisen televisiovastaanottimen kokoa vastaava nestekiteinen tai uusimpaan leditekniikkaan pohjautuva värikäs näyttötaulu. Ruudulla oli kartta ja siinä merkintä, joka osoitti bussin sijainnin reaaliajassa suhteessa maantiehen. Ajantasainen kartta oli mainio osoitus paikannusjärjestelmän hyödyntämisestä ja vielä kun ruudulla välkkyi aika ajoin muutakin informaatiota matkan kulusta kuten nyt esimerkiksi jäljellä ollut matka-aika sekä seuraavat pysähdykset, täytti monitori erinomaisesti tehtävänsä hiljaisena asiakaspalvelijana. Kännykkälaitteiden ja matkatietokoneiden käyttäjiäkään ei oltu unohdettu, sillä autossa oli 230 voltin pistokkeet, johon Tuomas yksikseen vain tuumaili, että kaikkea ne nykyään pistävät tarjolle, jotta saadaan ihmiset käyttämään joukkokulkuvälineitä. Sellaiset vanhat palvelut, kuten vesiklosetti ja pikkupurtava-automaatti alkoivat olla jo vakiovarusteita, eikä niitä enää hämmästelty pitkänmatkan linja-autoissa. Pikavuorosta kun oli kysymys, matka taittui tuskastuttavan hitaasti linjabiilin kurvaillessa jos ei nyt aivan maitolaiturilta toiselle niin joka toisen kylän keskustan kautta ainakin. Lopulta auto alkoi saavuttaa pääkaupunkiseudun tuttuja maisemia ja vastaan tulivat Turunväylän varrella tutut mainoskyltit ja lukuisat uudet rakennukset, joita Tuomas ei ollut nähnyt sitten viime matkansa. Viimeiset kilometrit olivat yhtä jännitystä, kun kukin matkustaja mielessään mietti, ehtiikö bussi perille ajallaan.

Julkaistu perjantaina 13.9.2013 klo 14:49.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 161
Seuraava
Aivojumppaa
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä