Löysäisten syrjäalueella ja melkein naapurikunnan rajamailla sijaitsi suurenpuoleinen peltihalli lähestulkoon pellon laidalla niin, että se erehdyttävästi muistutti navettaa tai vastaavaa maatalousrakennusta eikä kaukaa katsottuna paljastanut asian todellisesta laitaa tietämättömälle ohikulkijalle. Hallin hiekkaiselle etupihalle kurvasi ryömintänopeutta kiihkeämmällä vauhdilla ohutta pölyvanaa perässään vetäen Jalmarin maasturiauto, joka oli jo muutaman vuoden ikäistä vuosimallia, mutta edelleen aivan käypä peli eikä sen ikää voinut helposti päältä päin päätellä ellei sitten sattunut olemaan juuri tämän automerkin asiantuntija tai muuten vain alan aktiivinen kaiken tietävä harrastaja. Pieni tomupilvi nousi maneesille johtaneelta päällystämättömältä tieltä ja jatkoi vielä jonkin aikaa matkaansa auton jo pysähdyttyä. Koskenlaskijat, jollaiseksi kaiketi Einoakin voi jo tässä vaiheessa tituleerata, nousivat synkronoidusti yhtä aikaa autosta ja mäiskivät melkein tahdissa ovet perässään kiinni. Eikka jäi ihan sekunniksi ajokin viereen seisomaan ja seurasi silmä tarkkana Jalmarin liikkeitä. Vanha mies otti muutaman askeleen kohti pientä ovea parakin seinässä, jossa oli harvakseltaan matalia ikkunoita räystään alapuolella. Käytännöllisten paksukankaisten työhousujen sivutaskusta nousi ulkomuodosta päätellen suomalaisen keksinnön kaupallistamisen tuotteena syntynyt avain, joka auringon kilossa kiilteli uutuuttaan ja jonka reunat suorastaan säihkyivät terävyyttään. Uuden uutukainen metallivartinen ja leveämmästä päästään mustalla muovilla päällystetty avain vaihtoi vikkelästi omistajaa, kun Jalmari ojensi sen Einolle ja kehotti tätä kokeilemaan sitä edessään olleen uksen lukkoon. Eikkahan se teki työtä käskettyä, ja taisipa tämä toimeksianto samalla olla kertojan laskujen mukaan noviisimme ihka ensimmäinen oikea virkatehtävä. Kaikki tämänkaltaiset lukot toimivat samalla tavalla, joten mistään suuresta älykkyystestistä tämä ei käynyt, sillä Eino sujautti avausvälineen tottuneesti lukkopesään ja kiersi kapinetta myötäpäivään, kunnes se ei enää pyörähtänyt edemmäs. Lukitus hellitti otteestaan ja menoaukko avautui ja miehet astuivat sisään pimeään halliin. Jalmari sytytti korkealta katosta riippuneiden pitkulaisten loisteputkien valosarjan ovenpielessä olleesta katkaisijasta, jonka Eino painoi visusti mieleensä seuraavaa kertaa varten, koska tiesi matkalla käydyn keskustelun perusteella tämän paikan nyt olevan koskenlaskijoiden eräänlainen tukikohta, jossa tulisi jatkossa viettämään ehkä runsaastikin työaikaansa. Einon katse kiersi nopeasti laidasta laitaan ja haravoi sisätilan esineistöä ja sisustusta. Valtava halli oli kuin jättikokoinen autotalli kuitenkin sillä erotuksella, etteivät tavarat olleet monien tallien tapaan käytöstä poistettua varastoitua rojua vaan jokapäiväisiä tarvekaluja, joita käytettiin epämääräisesti määriteltyihin kunnan yleisiin töihin. Keskelle hallia oli rakennettu toimistokuutio, johon Jalmari johdatti kokelaansa esitelläkseen tälle ensin niin sanotun virallisluontoisen työmaan. Toimistossa oli kaksi työpöytää, joista toinen oli varattu arvattavasti Eikalle, mutta pitkään eivät miehet byrokratian temppeliä ehtineet ihailemaan, kun Jalmari pikaisen esittelyn jälkeen kääntyi takaisin hallin tilavammalle puolelle ja ryhtyi kaivamaan varusteita tulokkaalleen.