Koskenlaskija - osa 51

Eikalla oli toisinaan tapana kohteliaasti kysyä, oliko hän kenties soittanut sopimattomalla hetkellä ja siten ikään kuin yllättänyt puhelun saajan noin niin kuin housut kintuissa, kuten joku voisi odottamattomia ja yllättäviä tilanteita kuvata, kas kun sitä ei millään voinut tietää, minkälainen asiaintila vastaanottajalla oli juuri sillä hetkellä, kun puhelin soi. Ennen vanhaan eli niinä vanhoina hyvinä aikoina, kun kaikki vielä oli kaupunkilaismaalaisellekin yksinkertaista ja toimivaa, soittaja saattoi hyvällä omallatunnolla ja luottavaisin mielin rimpauttaa jollekulle, kun lankapuhelimet olivat yleisessä käytössä ja puhelinkone seisoi ryhdikkäänä arvopaikallaan työpöydällä tai eteisen pienellä piirongilla. Silloin puhelun saaja tyypillisesti istui rauhallisesti aloillaan ja oli periaatteessa aina valmis ottamaan soiton vastaan yksinkertaisesti nostamalla bakeliittikahvan korvalleen ja vaihtamalla ajatuksensa jostakin keskittymistä vaatineesta askareesta näkymättömän puhelijan pakeille. Vaan nykyään nuo tarunomaiset johdottomat ja valintalevyttömät luurit kulkevat ihmisten taskuissa pullottaen sinne minne kiireiset ihmisetkin ja soitto voi tulla hetkellä millä hyvänsä. Toisaalta soittajanhan ei oikeasti olisi tarvetta suuremmitta murehtia, josko soittohetki oli sovelias vai ei, sillä vastaanottajahan kykeni aina halutessaan mykistämään härvelimen ja näin estää sitä häiritsemästä jotakin tärkeämpää toimitusta. Eino sen sijaan katsoi, että nyt kysymys oli paikallaan, kun soittoon vastaaminen oli kestänyt niin tavattoman pitkään, mistä hän arveli tulevan puhekumppaninsa kenties olevan varattu tai soittohetki oli muuten epäsoveliaaseen aikaan valittu. Hän arvasi, että huomisesta huoleton ja sen suurempia suunnitelmia rustailematon Lorvi oli vielä onnellisesti pehkuissa upottavien untuvatyynyjen välissä suloisenpehmeän täkin lämpimässä suojeluksessa, kun puhelimen odottamaton hälytys alkoi vaivata parhaillaan käynnissä olleita aamu-unia. Lorvi vastasi terhakkaalle tiedustelijalle lievästi käheällä äänellä, että olihan sitä jo aika herätä, kun kellokin kävi yhtätoista, vaikka eipä tämä unikeko juurikaan mitään kellonaikoja kumarrellut ja tuskin edes omisti aikarautaa, josta olisi Linnunradan lävitse porhaltaneen aurinkokunnan menovauhdin mitannut. Oli tainnut eilinen ilta venyä pitkälle, Eino tuumi ääneen, mutta Lorvi korjasi puheliaaksi heittäytyneen ystävänsä harhakäsityksen sepustamalla, että hän yleensäkin aina valvoa kukkui pikkutunneille ja nukkua uinui pitkälle aamupäivän puolelle, mutta myönsi kylläkin, ettei osannut arvata puolituttunsa Einon soittavan hänelle tällä tavalla yllättäen ja lisäsi lyhyen naurunhörähdyksen kyydittämänä että vielä näin varhain. Einolla taasen oli syynsä soittaa Lorville. Edellisestä lyhytmittaiseksi jääneestä yhteydenotosta oli kulunut jo niinkin pitkään kuin pari kuukautta, ja se oli ollut niin tuokiomainen, jotta tuskin operaattori pääsi siitä edes kunnolla laskuttamaan senttejä enempää. Tuolloin Einolla ei ollut aikaa eikä oikein mitään sanottavaakaan, kun Lorvi muutoin vain ajankulukseen ja tietysti myös huomaavaisuuttaan soitteli uudenvuodentoivotuksiaan.

Julkaistu tiistaina 12.3.2013 klo 18:19 Projektit-luokassa.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 50
Seuraava
Koskenlaskija - osa 52
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä