Koskenlaskija - osa 171

Besmerberg ja Tuomas saivat reilun puolen tunnin kiertelyn jälkeen visiittinsä metsäpläntillä päätökseen ja palailivat helsinkiläisliikemiehen isolla Mersulla takaisin Löysäisten keskustaan siinä hieman puolen päivän jälkeen. Uinuva kunta oli käytännöllisesti katsoen kiinni tällaisena sunnuntaipäivänä eikä puodin puotia ollut avoinna. Kadutkin ammottivat autioina, kun raitilla ei kulkenut ristin sielua. Besmerbergillä oli, jos ei nyt aivan kiljuva niin ainakin miehekäs nälkä ja jostain piti siihen hätään saada syötävää eikä ehdotus lounaasta ollut Tuomaankaan mielestä yhtään hullumpi ajatus. Lounaksen perässä vain piti nähdä vaivaa, kun kurjassa kunnanpahasessa ei ollut yksikään kuppila avoinna. Ratkaisuksi tuli sitten lopulta maantie neljänkymmenenneljän varrella sijainnut uuttuuttaan kiiltänyt huoltamokompleksi, jonka ohi Besmerberg oli sattumoisin ajanut tulomatkallaan eikä aikaakaan, kun miesten auton nokka osoitti kohti kyseistä isoa bensiiniasemaa, jossa tosin oli paljon muutakin kuin vain menovettä myynnissä. Mersulla sinne polkaisi alta aikayksikön ja miehet saivat kupunsa täyteen. Enää oli jäljellä seuraavista vaiheista sopiminen. Tuomas oli innoissaan, ja Besmerberg lupasikin olla heti alkuviikosta yhteydessä kertoakseen, miten asiassa etenisi. Vielä tämä hyvin syönyt massiivinen, mutta oikein mukavanoloinen joutuisa liikemiesvelmu antoi Tuomaalle kyydin takaisin Löysäisiin ennen kuin käänsi autonsa eturenkaat takaisin kohti pääkaupunkia jossakin vaiheessa myöhemmin iltapäivällä. Kaiken kaikkiaan Tuomas summasi päivän onnistuneen melkoisen hyvin. Ainakaan ostaja ei ollut suoralta kädeltä tyrmännyt tarjottua kohdetta eikä ajatusta sen tulevasta käytöstä. Edessä olivatkin piinaavat päivät nuoren kiinteistömyyjän odotellessa asiakkaansa yhteydenottoa.

Tällä välin Eino oli edennyt koskenlaskijan ammatin saloihin perehtymisessään mentorinaan toimineen Jalmarin suopealla ja asiantuntevalla avustuksella. Kunnan kosket oli tältä kesältä laskettu ja tieto niiden jokseenkin muuttumattomasta määrästä oli toimitettu Euroopan unionin tilastokeskukseen jonnekin sinne virastojen syövereihin. Aivan tarkalleen Jalmarikaan ei tiennyt, minne luvut lopulta päätyivät ja vielä vähemmän kukaan taisi tietä, mitä niillä vaivalla hankituille luvuille tapahtui raportoinnin jälkeen. Oliko siellä perillä joku, joka oli perillä lukuarvojen sisällöstä ja oikeasti käytti saamaansa tietoa johonkin hyödylliseen vai oliko tässä nyt taas kyseessä vain jokin niistä lukemattomista hyödyttömistä tiedoista, joita vain kerättiin kenenkään oikeasti niitä tarvitsematta. Eino sen enempää kuin Jalmarikaan eivät olleet lopulta kiinnostuneita työnsä tulosten seurauksista vaan tekivät työtä tilattua, kun siitä palkkakin maksettiin ja oikein unionin puolesta. Koskenlaskijan tehtävä ei ollut aivan kokopäiväinen, ja sen Einokin tiesi työsopimusta allekirjoittaessaan. Hänelle tämä leppoisa työpesti oli enemmänkin terapeuttista kuin mihinkään toimeentuloon liittyvä pakollisuus. Miesutra kun oli yrittäjäuransa jälkeen polkenut jollakin tavoin paikoillaan ja tunsi tarvetta saada päivilleen sisältöä.

Julkaistu torstaina 26.9.2013 klo 16:22.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 170
Seuraava
Koskenlaskija - osa 172
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä