Koskenlaskija - osa 140

Juhannusaatto tiesi pitkää valoisaa iltaa ja supisuomalaisia kansanperinteitä, joihin kuului erottamattomana osana tottahan toki vähintäänkin saunominen ja ahkerammissa piireissä kokonpolttoa sun muuta vuosisataisiin pakanallisiin riitteihin pohjautunutta taikomista, kuten olkoon nyt esimerkkinä seitsemän kukkaa tyynyn alla. Jalmarin rivitalonaapuri oli paikallisen koulun opettaja Terho, joka oli kutsunut vanhan koskenlaskijan ja tämän uuden seuraajan Einon illalla rantamökilleen saunomaan. Terho oli varhaisissa kolmissakymmenissään ja opetti yläasteella matemaattisia aineita, mistä syystä häntä luonnollisestikin kutsuttiin opettajaksi ja tietysti kaikilla siihen sopivilla lempinimillä. Nuori ja komean salskea mies oli naimisissa viehättävän nuorikon kanssa, vaikkakin nuoripari oli toistaiseksi vielä lapseton. Koululaistenkin arvostamalla maikalla oli Rantajoen varrella vastikään ostettu kesämökki niin kuin monilla löysäisläisillä tuppasi olemaan. Vain muutama vuosi sitten korkeasti koulutettujen opinahjostaan valmistunut lehtori oli itsekin koko lailla uusi tuttavuus Löysäisissä eikä hän ollut ehtinyt asua tienoolla kuin vasta vuoden verran saatuaan edellisenä kesänä pestin kunnan koululaitoksessa sopivasti ennen lukuvuoden alkua. Nyt oli siis oivallinen tilaisuus tutustua lähemmin seinänaapuriin ja tämän uuteen työkaveriin ja lyödä näin näppärästi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kaveeraaminen vuoden aikana oli jäänyt vähemmälle erinäisistä syistä, joista päällimmäisin lienevät olleet molempien osapuolten työkiireet.

Kauniilla paikalla sijainnut punamullalla kuorrutettu rantasauna oli kovin tavanomainen ja kuin jostakin tyypillistä suomalaisuutta kuvanneesta postikortista. Mökkisaunan niin ikään punaisista tiiliskivistä muuratusta savupiipusta huojui ohut vaaleanharmaa savupatsas lähes pystysuoraan tyynessä säässä, kun Jalmari ja Eino saapuivat rantaviheriölle, missä Terho jo istuskeli ikivanhan mustan kannon nokassa sitomassa kirkkaanvihreää saunavihtaa vasta katkomistaan rauduskoivun oksista, ja taas kertoja huomauttaa tarinasta poiketen, että tuossa tuli jälleen hauskanen sanaleikki, kun vihtaa vasta sidottiin. Entä miltäpä se kuulostaisi, jos vastaa vasta sidottaisiin? Siinäpä vasta on ilmaisu, vai mitä? Tällaisia aiheesta poikkeavia huomautuksia se nyt teettää, kun juhannuspäivän aamuna kirjoittelee ylös näitä mietteitä ryypiskeltyään ensin muutaman lasillisen kymmenasteiseksi jäähdytettyä ranskalaista, kalliinpuoleista mutta sopuhintaista valkoviiniä. Mutta jo saa riittää nämä tarpeettomat ja turhanpäiväiset reunahuomautukset ja palataan takaisin tarinaan. Maassa lojui valmiina jo kaksi paksua lehtipiiskaa ja iso kasa vihreitä irtolehtiä, jotka oli harvennettu vihtojen varsista. Pihapiiri oli siisti ja nurmikko tuoksahteli yhä voimakkaasti vastaleikatulta, ja hajujen seasta puski vain hetki sitten käynnissä olleen yksitahtisen ruohonleikkurin katkuinen pakokaasu, joka ei ollut seisoneesta ilmasta johtuen päässyt vielä haihtumaan. Edempänä lähellä rantaa klanittu nurmi päättyi joitakin metrejä ennen vedenreunaa, jota edusti pieni hiekkainen ja parin metrin levyinen kaistale, joka vietti loivasti kohti kapeaa joenuomaa.

Julkaistu maanantaina 15.7.2013 klo 18:48 Projektit-luokassa.

Edellinen
Tähtishakki - osa 17
Seuraava
Koskenlaskija - osa 141
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä