Koskenlaskija - osa 1

Tavoilleen ei voi mitään. Se oli ensimmäinen ajatus, jota Eino mietti mielessään. Niin että mitenkä sitä nyt taas tuli herättyä näin julmetun kummalliseen aamuaikaan, siis että peräti jo puoli kahdeksan tietämillä. Uudenvuodenaamuna olisi voinut kerrankin nukkua pitkään, kun tämä päivän mittainen ajanjakso nyt oli oikein yhteiskunnan solidaarisella ja demokraattisella päätöksellä ja kenenkään tuskin vastustelematta aikoinaan painettu vapaapäiväksi kalenteriin. Edellinen ilta oli venynyt kummallisen pitkälle myöhään yöhön, vaikka eihän Eino, jota tässä tarkennettakoon yleisemmin kutsuttiin vain Eikaksi, edes riekkunut vuodenvaihteen perinteen ohjeistamana. Jotakin askareita oli siunaantunut niin vietävästi, ja tietenkin ne oli saatava ennen kello kahtatoista valmiiksi. Siinä se iltayö meni töiden merkeissä ja kun Eikka vihdoin oli päättänyt painua unten maille, ei siitäkään aluksi meinannut tulla mitään. Television virkaa oli nimittäin saanut tehdä erillinen kuvaruutu, johon oli kaapelilla kytketty pieni digiboksi. Näyttötöllöttimen Eino sammutti ensi töikseen virroista pimeäksi ja alkoi digilaitteen kaukosäätimellä sammutella etäämmällä lojunutta boksia. Vihreät diginumerot näyttivät valittua kanavaa ja tuhlasivat koko näyttimen verran numeroita täyttäen nelipaikkaisen ledirivistön tyhjänpäiväisillä nollilla. Etunollatäytetty kanavanumero kuusi ei vaihtunutkaan kellonajaksi, kuten punaisen nappulan hipaisu oli aina ennen niin tehnyt. Einon piti oikein kaksin käsin painaa virtakytkintä ja varmistaa, että olihan se kapula nyt varmasti oikein päin kätösessä, mutta digimatriisissa vain paloi tiukasti kolme kulmikasta nollaa ja yhtä kulmikas kuutonen. Silmiään hieraisten hän sitten äkkäsi. No tietenkin, kellohan on kuusi minuuttia yli puolenyön yöllä. Tuollainen hölmöily yliteknisten laitteiden kanssa se viimeistään oli merkki puoliväsyneelle miehelle, että Nukkumatti siellä jo jossakin Höyhensaarilla odotteli. No niin se uuden vuoden ensimmäinen aamu sitten tuli ja melkein menikin. Sadesää oli Helsingissä alkanut rauhoitella uudenvuodenjuhlintaa jo vanhan allakan puolella. Harmaa ja väsynyt ilmanala jatkui suurin piirtein muuttumattomana koko päivän. Mistään ei oikein tiennyt, oliko vuosi vaihtunut vai ei sillä niin samanlaisena päivä toistui eiliseen verrattuna. Jossakin jysähti vielä yksi ilotulite, joka oli jäänyt jonkun taskunpohjalle polttelemaan.

Taas Einoa hymyilytti. Joka vuosi se toistuu eli se, että jollakin on vielä yksi paukku pamauttamatta ja tietty se pitää päästää ilmoille viimeistään ensimmäisenä päivänä, jotta koko lähitienoo varmasti saisi lentävän alun ennen yhdeksää. Sillä tavoin ei vuoden ainut nimipäivätön tuntien tuplatusina kuluisi pelkkään nukkumiseen. Niin harmaata päivää kuin tuo ykkönen oli ei tosin kukaan olisi halunnut alkaa ikkunasta seurailemaan, vaan moni olisi Eikan tavoin tahtonut vain vetää lisää peittoa korvilleen ja painautua vielä vain syvemmälle fällyjen väliin sängynpohjan uumeniin. Vaan vielä mitä, Eikka oli pirteä kuin varpunen viikon takaisena jouluaamuna, ja tästä ne tyhjäntoimitukset sitten taas jatkuisivat kunnes liian aikainen ylösnousemus kohta kostautuisi silmäluomien alkaessa vajota tyhjään tuijottamisesta rasittuneiden mulkaisuvärkkien päälle. Eikka nousi istumaan. Stereokatseluelimet suuntasivat kohti lasiruutua antaen aivojen vain todeta, miten kamala sää ulkona odotti ainakin niitä, jotka sinne kohta joutuisivat kuka minkäkin velvoitteen pakottamana. Toimeliaana miehenä Eino oli suunnitellut kaksituhattavuotisen ajanlaskun yhtä vanhemman vuoden virginiteetille kaikenlaista tekemistä. Peruskaava toistui kuin minä tahansa arkipäivänä, vaikka menivät ne viikonloputkin sillä samalla aikojen saatossa pitkään harjoitellulla kuviolla. Kupponen kahvia sai aina ajaa aamupalan virkaa ja sitten alkoi se perinteinen uudenvuodensiivous, kun kaapeista katosi kaikki yli arkistointiajan vanhentuneet paperidokumentit metallisia huuliaan pyörittävän sähköahdetun silppurin pulleaan plastiikkivatsaan. Vuosi toisensa perään aanelosien saastepäästöt kotimapissa olivat vähentyneet sitten edellisen silppurointikerran, mikä oli selvästikin sähköisen asioinnin ansiota, tai näin ainakin Eikka asian ymmärsi. Tai sitten asioille oli vain yksinkertaisesti tullut tärkeysjärjestys ja vähemmän tärkeät asiat eivät enää tulvineet postiluukusta kynnykselle ja sitä kautta mapin rengasrautoihin odottamaan soiroa kohtaloaan jonakin uudenvuodenpäivänä. Kerran, tai jos rehellisesti asia kerrotaan niin ainakin kaksi kertaa falsettitenorilla huutanut leikkuri väsähti liiasta innokkuudestaan. Kone tiesi saavansa kunnon yliannoksen puukuitua ja tästä niin jännittyneenä antoi kuumeen nousta, kun ei malttanut olla kerralla ahmimatta kaikkea, mitä Eikka hampaiden väliin työnsi.

Julkaistu tiistaina 1.1.2013 klo 16:51 Projektit-luokassa.

Edellinen
Ensi vuoden kujeet
Seuraava
Koskenlaskija - osa 2
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä