Koskenlaskija - osa 23

Eino odotti jo rauhattomasti tätinsä varsinaista asiaa eli syytä tulla kutsutuksi kylään. Hänellä oli nimittäin aavistus, ettei kahvikutsua oltu järjestetty pelkästään juorujen päivittämiseksi ja että asiain oikea laita paljastuisi tuota pikaa. Kohtelias mies vain ei kehdannut syöksyä suin päin suoraan päivän epistolaan, vaan lunkisti vartosi korrektin tilaisuuden ilmaantumista puheliaisuudessaan nyt melkoiseksi papupadaksi muuttuneen tätinsä vetäessä välillä henkeä. Joko sukulaistäti oli kokonaan unohtanut, miksi oli vieraansa kutsunut tai sitten hän halusi kiusallaan pitkittää kihelmöivää jännitystä varhaiseen iltaan asti. Eikan ajatukset palasivat siinä odotellessa ikkunalle, josta hän hetki sitten oli katsellut levollista kotikatua. Ulkona oli yhä yllättävän valoisaa päivien pidennyttyä selvästi vuorokausien alettua kaartua kohti kevättä talvipäivänseisauksen pysäyttämästä hetkestä alkaen. Täti herätti muihin maailmoihin horrostamaan uppoutuneen sisarenpoikansa etenemällä vihdoin päivänpolttavaan teemaan.

- Eino poikaseni, sinähän muistat sen meidän kesäpaikan siellä Löysäisissä?

Sitä aurinkoisen ruraalia kesänviettopaikkaa Eino ei suinkaan ollut unohtanut, vaikka viime käynnistä olikin ehtinyt vierähtää jo muutama ellei jopa peräti yli kolme vuosikymmentä. Löysäinen oli pieni, lähes mitätön ja kartaltakin vain voimakkaalla suurennuslasilla löydettävä paikkakunta lännessä Karvijärven rannalla, tarkemmin sijoitettuna etsivä löysi sen Varsinais-Suomen suunnalta Satakunnasta, ja se oli ihanteellinen kesämökkikunta runsaslukuisine vesineen ja pikkukyläksi kohtalaisen kehittyneine palveluineen. Pikkukunta veti mökkikansaa etenkin kesäisin, mutta monet tupailijat asuivat vajaan kahden tuhannen asukkaan pitäjässä ympäri vuoden. Koulupoikaselle tädin auvoinen lomapaikka oli pieni kukkaketojen paratiisi, jonka iloista aikuistumisen vakavoittamat velvoitteet olivat vieraannuttaneet, mutta jonne mieli halasi takaisin aina tiukan paikan tullen. Kummallista oli vain, että täti otti tuon onnelan nyt puheeksi näin talvella, ja sitä piti siis viritä tarkkaavaisesti seuraamaan. Tätitantta tarinoi heidän hyvän perheystävänsä, Löysäisten kunnanjohtajan ottaneen häneen yhteyttä hiljattain eräässä hyvin delikaatissa asiassa. Kunnanjohtaja Tauno Latvala-aho oli ikäveteraani ja istunut vastuullisessa tehtävässään ties vaikka Kekkosen ajoista lähtien tai ainakin Einolla oli mielikuva, että hän oli kuullut tuon nimen jo kouluaikoinaan vietettyään huolettomia kesiä kyseisessä kirkonkylässä. Johtaja tunsi Stureborgien pariskunnan vallan mainiosti ja oli usein tekemisissä erityisesti Erlund-vainaan kanssa mitä kummallisimpien juttujen parissa, vapaamuurareita kun molemmat olivat. Nyttenkin johtaja uskoutui vielä viimeisinä virkavuosinaan kaupunkilaisen tuttavansa neuvoihin ja oli antanut Huldalle eritysmission, jonka vieraisille tullut taitoisa sisarenpoika arveltavasti suorittaisi käden käänteessä, kunhan ensin tutustuisi tarkemmin jännärimäiseen toimeksiantoon. Eino vaihtoi asentoa alati tarkkaavaisemmaksi nojautuen mielenkiinnosta rahtusen verran eteenpäin ja höristeli turhaan kuuloelimiään evoluution surkastuttamilla korvalehtien kääntäjälihaksilla. Huldakin nojautui paikoillaan aavistuksen kuulijaansa kohti asettuen kuin kohta valtiosalaisuutta paljastamaan aikonut agentti ja starttasi selostamaan asiaansa.

Julkaistu torstaina 31.1.2013 klo 16:55 Projektit-luokassa.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 22
Seuraava
Koskenlaskija - osa 24
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä